• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 40 muun seuraajan joukkoon

Keitsi retroilee: Food ”Forever Is a Dream”, 1969, USA

Näyttääkö tämä muka hienon psykedelialevyn kannelta?

Aivan toinen kiekko odotteli työpöydän kulmalla pääsyä kynäilyn kohteeksi. Passailkoon se siellä vielä hetken vuoroaan, sillä levylautasella par’aikaa kolmatta kertaa putkena pyörivä Foodin ”Forever Is a Dream” inspiroi minua juuri nyt ’pikakirjoittamiseen’.

Levy kuuluu sarjaan ’huikeita löytöjä omasta levyhyllystä’. Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta, mistä ja koska olen kiekon hankkinut. Luullakseni se tuli puoli-ilmaisena ’täytekamana’ 1990-luvun alussa jostakin amerikkalaisen Goldmine-lehden huutokaupasta. Siihen aikaan kun Jenkeistä kannatti vielä tilata isompia levypunttia kerralla – jos nimittäin jaksoi odotella kuukauden verran tavaran saapumista meriteitse.

Heti kohta Suomeen rantauduttuaan Food löysi oman aakkospaikkansa hyllyssäni. Tosin ilman auttavaakaan esikuuntelua, sillä ennakolta arvioituna huomattavasti kiinnostavampaa tavaraa kertyi koko ajan nurkkiin niin tuhottomasti.

Kymmenisen vuotta sitten levykokoelmani (nimittäin ensimmäistä kertaa) alkoi olla suurempi kuin sille varattu seinätila. Ei muuta keräilykriteerien uudelleenarviointiin ja raakkaushommiin. Useamman hyllymetrin verran 12-tuumaista vinyyliä siirsin ilman isompia henkisiä tuskia suoraan kierrätykseen. Vaan aika paljon kertyi kiekkoja myös kasaan, joka oli (ja yhä on) tarkoitus tsekata tarkemmin tuonnempana.

Siihen läjään päätyi myös Food. Ja tympeän tylsine kansineen olisi siellä vieläkin, jollen olisi pari päivää sitten bongannut kiekkoa erään ulkomaisen keräilijäkollegan kaipuulistalta. Onneksi oli bändin nimi jäänyt mieleen.

Nopea tsekkaus netissä kertoi, että tämän aikanaan tyystin tuntemattomaksi jääneen chicagolaisbändin ainoa pitkäsoitto on tänään ylen arvokas ja himoittu psykedelinen keräilylevy. Itse asiassa  Galdalfin, Common Peoplen ja ehkä Euphoriankin ohella sitä pidetään ison Capitol-merkin parhaana antina 1960-luvun lopun amerikkalaiselle psykedelialle.

Ja joo, kyllä vain, onhan tämä vallan hieno levy. Unenomaista, mietiskelevää, melodista, välillä reippaasti raisumpaakin pop-psykeä, jonka taustalla ujeltaa ja leijuu pitkiä melodiakaaria suosiva, välillä jänniin viuluimitaatioihin yltyvä fuzz-kitara. Ja kun oikein korviani höristän, tulee Bill Wuckovichin soitosta paikoin mieleen King Crimsonin Robert Fripp. Bobista on tullut kitaristimaailman elävä legenda, mutta mitä tapahtui Billille? Taisivat mennä miekkosen kiistämättömät lahjat täysin hukkaan.

Pehmeä-ääninen, hyvin miellyttävästi laulava ja tekemisiinsä antaumuksella eläytyvä vokalisti Steve White on yhtyeen ehdoton keulahahmo. Taka-alalla pysyttelevä mutta vahvan panoksen bändin kokonaissoinnille antava kosketinsoittaja Ted Ashford on laatumusikantti hänkin. Mitään pahaa sanottavaa en keksi myöskään basisti Erick Scott Filipowitzista tai rumpali Barry Mrazista. Perin on pätevä ja homogeeninen bändi tämä Food, jonka etniset juuret ovat nimilistan perusteella vahvasti tuolla Balkanin suunnalla.

Levyn kaikki kaksitoista lyhyttä / lyhyehköä biisiä ovat yhtyeen omaa tuotantoa, tekijöinä – yhdessä ja erikseen – White, Wukovich ja Ashford. Yhtään täytepalaa en joukosta löytänyt. Pikemmin päinvastoin, sillä biisit sopivat mainiosti yhteen muodostaen luontevan, korvaa alusta loppuun miellyttävän kokonaisuuden. Samalla laventaisin tyylimääritelmää tuonne progen puolelle.

Suurimpia suosikkejani on hitaasti keinuva, ilmava ja liki majesteettiseksi kasvava nimibiisi ”Forever Is a Dream”, jossa on käytetty myös puhaltimia vähäeleisen maukkaasti.  Kappaleen keskellä on kitaran ja koskettimien hallitsema hieno suvantovaihe, joka toistuu myös lopussa suorana linkkinä vauhdikkaaseen, vahvasti rullaavaan psykedeliapalaan ”Naive Prayers”.

Samaa siirtymämetodia on käytetty myös kääntöpuolella, nyt tosin päin. Kiekon kaikista biiseistä ehkä eniten hittipotentiaalia sisältävä ”Traveling Light” heittää kehiin tarttuvaa, rankan kitarariffin ryydittämää rytkypsykeä, josta päästään pianon avituksella mietiskelevään, utuiseen ”Leaves”iin. Ralliin hienouksiin voidaan lukea komean kitarakuvion tuella luotu vaikuttava modulaatio ynnä vallan kelvollinen kertosäe.

Että mihinkö Foodin ”Forever Is a Dream”ia sitten vertaisin? Enpä oikein tiedä. Välähdyksenomaisia assosiaatiota mm. H. P. Lovecraftiiin, Mashmakhaniin ja The West Coast Pop Art Experimental Bandiin on kyllä käynyt mielessä. Moisia fiilislähtöisiä pikamutuja ei kuitenkaan kannata ottaa edes puolivakavasti – ”Forever Is a Dream” on syytä tsekata ihan omin korvin, niin kuluneelta kuin moinen toimintakehotus ehkä kuulostaakin.

Vaan eipä löytynyt sen paremmin Gandalfia, Common Peoplea kuin Euphoriakaan tuosta kuuntelua odottavien äänitteiden hyllystä. Pari muuta kohtuullisen mielenkiintoista kiekkoa kuitenkin 🙂

Food ”Forever Is a Dream”, Capitol ST-304, USA 1969. Levy on uusintajulkaistu sekä vinyylinä että CD:nä, ja lienee koko lailla helppo löytää näiltäkin leveyspiireiltä.

Bändistä on dokumentoitu siksi nirkoisesti tietoa, ettei nettisivustoista ole juurikaan apua. Ehkä täällä http://tyme-machine.blogspot.com/2009/06/food-forever-is-dream-us-1969.html kannattaa kuitenkin pistäytyä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: