• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Keitsi retroilee: King Crimson, Islands, 1971, Englanti

Alkuperäinen brittikansi.

Joulukuun 3. päivänä 1971 julkaistu ”Islands” ei ole kulttibändi King Crimsonin tunnetuimpia pitkäsoittoja, tuskin monen mielestä parhaitakaan. Minulle se on kuitenkin perin rakas. Kiekon kuuleminen kun avasi jälleen aivan uuden oven henkilökohtaisessa musiikkiseikkailussani. Samalla se oli ensimmäinen syvällisempi tutustumiseni tuohon kitaristi / säveltäjä Robert Frippin luotsaamaan brittiprogen kameleonttimaiseen  jättiläiseen.

”Mitä, häh, helkkari sentään…

…onpa outoa musiikkia. Miksi tällaista kuuntelen? Ja haluanko oikeasti tehdä niin?”

Suunnilleen noin ajattelin, kun vaatimattoman Garrard-skraittani neula jyysti ensi kertaa ”Islands”in uria. Ja aivan varmasti lempeni King Crimsoniin ja tuohon yhtyeen järjestyksessä neljänteen pitkäsoittoon olisi leimahtanut liekkeihin vasta tuonnempana, jollen olisi heti kättelyssä jäänyt koukkuun A-sivun kakkosraitaan ”A Sailor’s Tale”. Biisissä oli jotakin mystistä ja maagista, harmonia-ajattelultaan ennen kokematonta nuorille korvilleni. Homman kruunasi VCS3-syntikan ja jousikaiun läpi ajettu, ’psykedeliseltä avaruusbanjolta’ kuulostanut kitarasoolo. Niin oli omaperäistä solistista irrottelua, että se oli pakko kuunnella uudestaan… uudestaan… ja taas uudestaan…

Siinä sivussa tuli sitten solmittua ikuinen ystävyys koko kiekon kanssa, kun myös muut biisit alkoivat pikkuhiljaa, yksi kerrallaan, kolahtaa korvieni välissä.

Helpoimmin himaan meni tuhdisti jumputtava, väkevää rhythm & blues -sävytteistä fonirevittelyä ja komean Beatles-vaikutteisen kertosäkeen tarjoava ”Ladies of the Road”. Myös kitarointi on upeaa, lyhyehkö avantgardistinen soolo suorastaan silkkaa murhaa. Kiertue-elämän lihallisista iloista kertovaa sanoitusta voisi tosin ryppyotsainen kuuntelija sovinistiseksi väittää…

Eniten omaksumisaikaa upposi seesteisellä lauluteemalla alkavan, hitaan kehittelyn myötä kasvavan, 1970 -luvun vaihteen kokeellisen brittijatsin sävyjä ja soinnutuksia suosivan nimibiisin parissa. Fonisti Mel Collins ja King Crimsonin apusoittajana aiemminkin kunnostautunut pianisti Keith Tippett kuljettavat ja koristelevat kaunista melodiaa mellotronin pauhatessa maltillisesti taustalla. Syystä tai toisesta lopputulos on kuitenkin jäänyt minulle hieman valjuksi, jollakin lailla keskeneräiseksi.

Muut kaksi rallia – ”Formentera Lady” ja ”The Letters” – läpäisivät suojaukseni suuremmitta ongelmitta. ”Islands”in tavoin niissä on vahvoja vaikutteita kokeellisesta jatsista, joka tuntui tuohon aikaan kiinnostavan / innostavan Frippiä aivan erityisesti. Toimipa mies muuten tuottajana niin ikään 1971 julkaistulla, englantilaisen uuden jatsin kerman studioon koonneen Centipede-suurbändin ”Septober Energy” -tuplalla. Homman oli muuten masinoinut jo mainituksi tullut pianisti / säveltäjä Keith Tippett.

Unohdinko biisilistasta jotakin? En oikeastaan, sillä ”Islands”ia edeltävä instrumentaalinen ”Prelude”: Song of the Gulls” voidaan nähdä ’klassisena alkusoittona’ tuolle albumin päättävälle nimibiisille. Tosin pienen odottelun jälkeen levyurista heltiää vielä tovi studiotyöskentelyn mielenkiintoista äänimaailmaa.

Tuoreita voimia ja uusia haasteita…

”Islands”ia edeltäneen ”Lizard”in kokoonpanosta mukana Frippin ohella oli enää vain Mel Collins. Basisti / vokalisti Gordon Haskell oli saanut tehdä tilaa Boz Burrellille, rumpali Andrew McCulloch Ian Wallacelle. Vuodesta 1968 Frippin luovana aisaparina häärinyt sanaseppo ja visuaalinen visionääri Pete Sinfield luettiin vielä bändin muonavahvuuteen, mutta tuokin taru alkoi olla jo katkolla. Edellisen albumin apusoittajista Tippett, Robin Miller ja Mark Charig olivat kaikki saaneet kutsun myös ’saarisessioihin’.

Aiempiin KC-pitkäsoittoihin verrattuna ”Islands”in työtapa oli selvästi erilainen. Levy levyltä reippaasti dyykanneet myyntiluvut eivät enää mahdollistaneet metodia, jossa soittajat sulkeutuvat pitkäksi aikaa kalliiseen studioon ilman selkeää näkemystä työstettävästä materiaalista.

Joulukuussa 1969 San Franciscossa viimeksi konsertoinutta King Crimsonia kuultiin seuraavan kerran livenä vasta huhtikuussa 1971 Hampurissa. Kevään, kesän ja alkusyksyn jatkuneella tiiviillä keikkailulla uudet biisit treenattiin niin hyvin, että lokakuun puolivälissä päättyneet äänityssessiot sujuivat varsin rivakasti. Samalla myös studio oli vaihtunut aiempaa huomattavasti edullisempaan.

Mykkäkoulua ja myrtyneitä fiiliksiä…

Vielä keväällä vallalla ollut optimismi bändin tulevaisuudesta vaihtui murjottamiseksi loppuvuoden kiireisessä kiertueruljanssissa. Sinfieldin kanssa työskentelemiseen kypsynyt Fripp otti entistäkin hallitsevamman roolin yhtyeen musiikillisena primus motorina. Omia biisejään ohjelmistoon toivonut Mel Collins sai kyynelsilmin todeta, etteivät hänen hengentuotteensa läpäisseet Frippin sanelemaa ’Crimson quality controlia’.

Marras- ja joulukuussa tehty jenkkirundi oli koko porukalle melkoista kidutusta. Kiertue-elämään liittynyt runsas huumeiden käyttö kiristi entisestään kahvin litkimiseen tyytyneen pääjehun ja muiden kundien välejä. Tammikuussa bändi olikin jo valmis lyömään hanskat naulaan.

The show must go on…

Sopimusteknisistä syistä King Crimson joutui kuitenkin palaamaan Amerikkaan vielä helmikuussa. Muodollisesti bändi oli siis edelleenkin kasassa, tosin ilman Pete Sinfieldiä. Käytännössä jo tapahtuneen hajoamisen myötä yhtyeen sisäiset paineet olivat kummasti hellittäneet. Boz, Mel ja Ian eivät enää suostuneet tanssimaan Frippin pillin mukaan ladaten lavalla pikemminkin funkya rhythm & bluesia kuin puhdasveristä Crimson-progea. Sen kuulee hyvin parikuukautisen rundin aikana kasettinauhurilla taltioidulta, äänitystasoltaan perin kehnolta ”Eathbound”-albumilta.

Itse asiassa kolmikolla oli siksi hauskaa yleisön edessä, että Frippille heitettiin ajatus King Crimsonin jatkamisesta samalla kokoonpanolla. Vaikka Robertinkin vitustuskäyrä oli laskenut merkittävästi vuodenvaihteen huippulukemista, oli vastauksena selkeä ”ei”. Äijällä kun oli jo mielessä uudet kujeet…

Merkillinen myyntikääre…

Levykaupassa loppuvuodesta 1971 asioineelle satunnaiselle ostajalle ”Islands” oli ongelmallinen tuote, sillä sen paremmin kiekon etu- kuin takakannestakaan ei selvinnyt esittäjää tai titteliä. Uusintajulkaisuissa asia on kuitenkin korjattu.

Pete Sinfieldin suunnitteleman brittikannen vaikuttava värikuva Jousimiehen tähdistön Trifid-sumusta saattoi toki herättää uteliaisuutta sisällöstä, mutta jenkkien käyttämä ’UK-sisäpussiversio’  livahti porukalta helposti ohi okulaarien. Jälkikäteen Fripp onkin todennut, ettei kansitaide ”Islands”issa ollut likimainkaan samaa tasoa kuin kolmessa edeltäneessä pitkäsoitossa.

Tällä saarella ei samba soi…

”Islands” oli King Crimsonille kipeä kiekko. Sen syntyvaiheet olivat täynnä positiivisia tuntemuksia ja uskoa tulevaisuuteen, mutta hiljalleen paisuneista sisäisistä ristiriidoista johtuen fiilikset studiossa eivät yltäneet enää samalle tunnetasolle. Totuttuun tapaan soittopuoli sujui erinomaisen taidokkaasti (hyvin pärjää vasta puoli vuotta bassoa soittanut Bozkin), mutta lämpöä ei biiseistä suuremmin löydy. Eipä silti, ei King Crimsonin musiikki muutenkaan kovin lämminhenkistä ole koskaan ollut.

Brittilehdistö oli sekin lopputuloksesta enemmän tai vähemmän ymmällään. Kohtelias varauksellisuus hallitsi valtaosaa musiikkipapereiden arvioista. Kunnianhimon puutteesta ei kukaan Fripp & Co:ta tälläkään kertaa moittinut.

Vaikka olenkin yhden sortin tunneihminen, vetoaa levyn ’viileä taiteellisuus / älyllisyys’ minun vahvasti. Biisit eroavat toisistaan suuresti, ja yhä edelleen löydän niistä uusia upeita yksityikohtia / väläyksiä. Toisaalta on tunnustettava, että ”Islands” on kiekko, jonka kuunteleminen vaatii varsin vastaanottavaisen mielentilan. Jos olen nauttinut siitä sadan kuuntelukerran verran, on noita vääriä ajoituksiakin osunut kohdalle kasapäin.

No, eipä ”Islands” olekaan mitään rommirusinajätskiä 🙂

Originaali US-versio etukannesta.

King Crimson ”Islands”, Island ILPS 9175, Englanti 1971. Levystä on julkaistu lukuisia uusintapainoksia sekä vinyylinä että CD:nä. Lisäksi saatavilla on King Crimsonin 40-vuotisen olemassaolon kunniaksi julkaistu CD & DVD-A runsaalla extra-matskulla.

Tässä pari saittia, joilla King Crimsonista / Robert Frippistä kiinnostuneen kannattaa vierailla: http://www.dgmlive.com/index.php ja http://www.allmusic.com/artist/king-crimson-p4682/biography.

Tämän ’levyarvion’ ajallisena tukimateriaalina käytin 1976 julkaistun ”A Young Person’s Guide to King Crimson” -tuplan liitteenä olevaa 20-sivuista ’päiväkirjaa’ sekä Sid Smithin 2001 ilmestynyttä kronologisesti etenevää opusta ”In the Court of King Crimson”.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: