• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Pekka retroilee: John Hartford ”Earthwords And Music”, 1967

hartfordPitkän, omaehtoisen uran luoneen monipuolisen muusikon kakkosalbumi, mukana kappale jolla Hartford omien sanojensa mukaan ”osti itselleen vapauden tehdä mitä mieli tekee”.

Jo pienenä poikana kielisoittimet (viulu, banjo, myöhemmin myös kitara ja mandoliini) monipuolisesti hallinnut John Hartford (alun perin Harford) pääsi syvemmälle musiikkipiireihin muutettuaan Nashvilleen. RCA:n Nashvillen konttorin pääjehu Chet Atkins havaitsi muutaman singlen pikkumerkeille tehneen kaiffarin lahjakkuuden, ja patisti ison kiekon tekoon. Syntyi ”Looks at Life” – lupauksia herättänyt kokoelma lauluja. Mutta kokoelma herätti myös kysymyksiä: ”Ihan folk- ja country-putkeenhan musiikki menee, mutta tuntuuko vain minusta, että joku ihme vinksahdus joissain biiseissä ja varsinkin sanoituksissa on…”

Sama meno jatkuu tällä kakkosella.

Ja se puolestaan aiheuttaa luokitteludilemman suu viivasuorana ja kädet puuskassa kelaaville tarkkareille. Ei puhdasta countrya, ei ainoastaan old-time folkia, ei pelkkää bluegrassia, myöhemmillä levyillä newgrassia – ja välillä ihan outsider-kamaa! No, mahtimerkille ja isoon maahan mahtuu kaikennäköistä ja -muotoista, myös esimerkiksi pesukoneesta ja leivinjauheesta lauleskeleva, välillä steppaava, Mississippi-jokeen ja sen höyrylaivoihin hurahtanut muusikko. Ehkä omaperäisyytensä, kokeilunhalunsa ja mittavan, monille merkeille hajoavan tuotantonsa vuoksi Hartford on jäänyt vain muusikko- ja diggaripiirien suosikiksi.

Suomenkin radiossa soitettiin männävuosina ainakin yhtä John Hartfordin mainiota kipaletta: ”Don’t Leave Your Records in the Sun” -biisi ei ainoastaan tyydy kertomaan, mitä tapahtuu, kun musta lätty käpristyy auringossa: myös esitys on auringonpaisteen kierouttama.

Nimenä Hartford tunnetaan parhaiten – jos siis yleensä tunnetaan – ”Gentle on My Mind” –biisin tekijänä. Hartfordin itsensä esittämänä kappale oli pienimuotoinen hitti, sen jälkeen ensin Glen Campbellin Jimmy Webb -vetoisella, nousujohteisella uralla ja myöhemmin Dean Martinin hipahtavalla viihdetulkinnalla se räjäytti potin. Kappaleesta muotoutui standardi: yli 300 levytettyä versiota, maineikkaimpia ovat mainittujen Campbellin ja Martinin lisäksi taiteilleet esimerkiksi Elvis, Aretha Franklin, Johnny Cash

”Gentle on My Mind” ja siitä kertyneet tekijänoikeustulot ostivat Hartfordille vapauden. Ja sitä mies toden totta urallaan käyttikin!

Seisoo vähän vinossa

Tämän ”Earthwords And Music” -albumin avaa “(Good Old Electric) Washing Machine (Circa. 1943)” –  eli silloin kun isä pesukoneen osti. Musiikillisesti mennään perinteisissä merkeissä – suht’ pieni ja ammattitaitoinen bändi, arkinen soundi ilman turhaa säihkettä ja kiilloketta, banjo pitää musiikin lähellä maata. Voisi jopa sanoa että ehkä liiankin vaatimatonta menoa, kun nyt ei kuitenkaan säestetä silkkiin ja satiiniin puettua sankarilaulajaa, jonka tähden säteilyä ei haluta peittää (tuottajana Felton Jarvis). Hartford ei ainoastaan tyydy kertomaan rakkaudestaan vanhaan pesukoneeseen, vaan vertaa ja esittelee myös niiden käyntiääniä: uusi hyrrää tasaisesti sursursursursursur ja näyttää mitäänsanomattomalta kuin televisio, kun taas vanhassa oli persoonaa ja klonksuja, näköä ja rytmiä: klonks, sur, tsih, klonks, sur, tsih. Käy selväksi, että Hartford on perinne- ja huumori – mies.

Tekstillisesti Hartford kuuluu nokkelia ja joskus nerokkaitakin sanaleikkejä viljeleviin taitureihin – heitä countrymusiikissa on aina piisannut. Rakkauslauluissakin on viiltävän kipeitä sutkautuksia kuten ”Love Song in 2/4 Time”-biisissä.

Eikä musiikillisia kokeiluja karteta. ”There Are No Fools In Heaven (Anyman’s Inferno)”on tittelin mukaisesti kuvaus siitä tulisesta paikasta – dramatiikkaa luodaan näppäilemällä pianon kieliä ja kuumottamalla patarumpua. Banjo pitää kokonaisuuden kasassa – taitaa olla isäntä itse asialla.

Ja sitten mennään mainstreamiin: ”Gentle on My Mind” ja samaan muottiin valettu ”No End on Love” ovat täysin – eivät ehkä eleettömiä, mutta ilman kommervenkkejä, kaksoismerkityksiä tai huumoria kirjoitettuja ja esitettyjä. Voisivat olla vaikka suoraselkäisen, puhtoisen ja yllätyksettömän George Hamilton IV:n biisejä – tyylissä ja äänessäkin on yhtäläisyyttä.  Ja perään Hartford vetäisee ”Left Handed Woman” -virityksen: täynnä hymyilyttäviä sanaleikkejä. ”Whose That” voisi puolestaan olla lastenlaulu – ja melodialtaan sinne kallistuukin. Lopuksi ”Baking Soda” – kannattaa miettiä, mihin pulveria käyttää, vaikka se Hartfordin mukaan monikäyttöistä onkin.

Hartford ei ole mikään sankaritenori, hänen äänensä istuu paremmin tarinankerrontaan. Tosin ”No End on Love” poikkeaa laulullisesti muusta materiaalista: pehmeä, melodinen – Hartford yrittää parhaansa mukaan olla ”normaali” countrylaulaja. Biisit, varsinkin ne, joihin on rakennettu vasta lopussa aukeava koukku, ovat kahden minuutin pintaan, joten kokonaisuutena albumi on varsin lyhyt ja helposti nautittava.

You Tubessa on varsin paljon Hartfordin esityksiä – ainakin itselleni ne ovat avanneet myös miehen instrumentaalista taitavuutta: ei ehkä virtuoosi, mutta esiintyjänä taidokas ja lämminhenkinen. Videot paljastavat myös Hartfordin olevan laulajana monipuolisempi ja värikkäämpi kuin mitä nämä alkupään albumit antavat ymmärtää.

Mitä sitten tapahtui?

Hartfordin vuoden 1971 ”Aereo-Plain”-levyä pidetään tärkeänä bluegrassin uudistajana, joidenkin arvioiden mukaan sen ansiosta syntyi progressiivinen bluegrass eli newgrass (vaikutteita muista musiikinlajeista, sähköisiä soittimia). Genren syntyä edisti hänen silloinen huipputaitava yhtyeensä eli Vassar Clements, Tut Taylor ja Norman Blake.

Miehen myöhäisempien levyjen tyylikirjo on valtava: soolomusiikkia, konserttiäänityksiä, bluegrass-covereita mitä ihmeellisimmistä biiseistä (”Boogie On Reggae Woman”, ”When I’m Sixty-Four”, ”That’ll Be the Day”…), välillä kera Dillardin veljesten. Osaan levyistään Hartford on itse taiteillut kannen.

Hartford kehitti laulusta, soitosta ja steppauksesta koostuvan sooloesityksen, jolla pystyi kiertämään vapaasti pienemmissäkin paikoissa ilman jäykkää ja kustannuksia aiheuttavaa kiertuekoneistoa. Näin jäi enemmän aikaa keskittyä Mississippiin ja sen jokilaivoihin, joihin oli hurahtanut. Hartford asui Tennesseessä Cumberland-joen töyräällä, josta pystyi seuraamaan jokilaivoja ja jopa käymään kipparien kanssa radiokeskusteluja. Kun elokuva O Brother, Where Art Thou? nosti vanhemman amerikkalaisen musiikin yllättävästi valokeilaan, Hartford oli mukana soundtrack-kiekolla.

Marginaalissa elänyt ja esiintynyt, kanssamuusikoiden arvostama John Hartford kuoli vuonna 2001.

John Hartford: Earthwords And Music (RCA Victor LSP-3796, 1967), CD:llä yhdessä ykköskiekko ”Looks at Lifen” kanssa (RCA B0000636LZ, 2002) – ei liene enää kaupoissa, huutokaupoissa kylläkin.

www.johnhartford.com

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: