Keitsi retroilee: Black Sabbath ”Black Sabbath Vol. 4”, 1972, Englanti

Tämä levy kuuluu sarjaan ”upouutena ostetut, tuskin koskaan levylautaselle päätyneet vinyyliaarteet”. Ja niitähän meillä  pesunkestävillä äänilevyperversseillä riittää 🙂

Muistan vielä mainiosti, kuinka legendaarinen K. Lindgren Blues Band  kasasi vaatimattomia kamojaan Haagan nuorisokerhon (vain oliko se sittenkin Maunula) lavalle illan keikkaa varten. Samaan aikaan kertsin kantajengi viihdytti itseään huudattamalla stereoita täysillä. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin Black Sabbathia. Bändin ennen kokemattoman jykevät riffit ja synkeän raskas sointi jättivät minut monttu auki:

”Mitä ihmemättöä tämä nyt on? Voiko olla olemassa muutakin hyvää musaa kuin blues?

Sen verran kovaa kokemus kolahti nuoreen sieluuni, että asiaan oli pakko perehtyä tarkemmin. Silloin vielä perin suppea, lähinnä John Mayall’s Blues Breakersin, Fleetwood Macin, Creamin ja Ten Years Afterin varhaisista pitkäsoitoista koostunut levykokoelmani täydentyi ensin Black Sabbathin nimettömällä esikoisella, pian myös ”Paranoidilla” ja ”Master of Realityllä”.

Fazerin Musiikkikerhon jäsenenä tulin hankkineeksi myös ”Black Sabbath Vol. 4” -kiekon, vaikka musiikkimakuni olikin jo pompannut pari pykälää progempaan suuntaan. Gentle Giant, King Crimson, Colosseum ja kumppanit olivat kova sana, ”Vol. 4” jonkin sortin pakko-ostos (vai olisiko ollut peräti kerhon bonuslevy). Koko lailla turhanpäiväisenä tekeleenä taisin sitä tuolloin pitää.

Ei muuta kuin ”naftaliiniin” – neljäksi vuosikymmeneksi!

Ajan saatossa olen muuttanut mielipidettäni niin monesta muustakin asiasta, ettei takin kääntäminen ”Black Sabbath Vol. 4:n” osalta kirvele pätkääkään. En tosin vieläkään noteeraa sitä kolmen ensimmäinen Sabbathin veroiseksi, mutta muinaisiin muistikuviini suhteutettuna kyseessä on kuitenkin aivan kelpo kiekko.

Vuonna 1972 Tony Iommi, Ozzy Osbourne, Geezer Butler ja Bill Ward olivat vielä hyvässä iskussa. Häijyn raskaat riffit, paksut särösoinnut, kireän kimakat laulusouudet, okkultisanarkistiset lyriikat, runsaat tempovaihtelut ja Clapton & co:n blueslähtöisestä kepittämisestä radikaalisti poikkeavat kitarasoolot ovat kaikki tallella. Lisäksi bändi soittaa ihan mallikkaasti yhteen.

Yhtään varsinaisesti huonoa biisiä en ole levyltä bongannut. Jok’ikisessä niistä on jotakin hyvää. Veret seisauttavat suurelämykset jäävät kuitenkin vähiin. Mahtaako kiekolta löytyä ensimmäistäkään ”Black Sabbathin”, ”N.I.B:n”, ”Evil Womanin”, ”Iron Manin”, ”Paranoidin”, ”War Pigsin”, ”Sweet Leafin” tai vaikkapa ”Solituden” veroista ikiherkkua?

Ehkei ihan, mutta paljosta se ei jää kiinni. A-puolen päättävä ”Supernaut” on nimittäin mannaa kapisille korvilleni. Sinänsä simppelin ja kompaktin biisin voima piilee sikahäijyssä / -tartttuvassa kitarariffissä, jota julkean pitää yhtenä Iommin parhaista. Myös afrosti rokkaava lyömäsoitinvälike on ihan näppärä oivallus. Veikkaanpa vaan, että ”Supernaut” on edelleenkin soittolistojen kärkikamaa kaikissa Helvetin jukebokseissa.

Myös tanssinomainen ja tunnelmaltaan hevisti hilpeä ”St. Vitus Dance” uppoaa minuun mainiosti, muut kahdeksan rallia hieman heikommin, jykeväriffinen ”Tomorrow’s Dream” niistä ehkä parhaiten.

Kuriositeettitasolla todettakoon, että ”Wheels of Confusionin” loppuosan pohjalla kuullaan Uriah Heepin ”Lady in Blackista” tuttu sointukulku, herkässä ”Changesissa” Ozzyn taustalla soi vain piano ja mellotroni, ”Snowblind” voisi olla peräisin Iron Maidenin (tai monen muun NWOBHM-bändin) songbookista ja Tony Iommin sooloveto ”Laguana Sunrise” on pikkunätti akustinen kitaraballadi, ei sen kummempaa.

Hieno homma, että onnistuin oikaisemaan ajatukseni ”Black Sabbath Vol. 4:stä” kaikkien näiden vuosien jälkeen. Klassikkosarjaan en levyä ylennä, mutta ”Supernautilla” tulen vastakin häiriköimään hieman hempeämmästä menosta pitävää siippaani.

Oli tuossa 40 vuoden boikotissa sentään se hyvä puoli, että Vertigo-originaalini on säilynyt piirun pari paremmassa kunnossa kuin levylautasella huomattavasti ahkerammin vierailleet edeltäjänsä…

Black Sabbath ”Black Sabbath Vol. 4”, Vertigo 6360 071, alkuperäinen vinyylijulkaisu vuodelta 1972. Levy on sittemmin uusintajulkaistu useampaankin eri otteeseen sekä LP:nä että CD:nä. Myös Black Sabbathille omistettuja nettisivustoja on pilvin pimein. Varsin kelvollisen historiikin voit lukea täältä: http://www.allmusic.com/artist/black-sabbath-p3693

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: