• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Pekka lukee: Nick Kent, ”Apathy for the Devil”, 2011

kentrYksi 70-luvun luetuimmista ja ihailluimmista rock-kirjoittajista muistelee – ”tulin, näin, koin ja kirjoitin”, alaotsikkona ”A 1970’s Memoir”. Pääasiassa New Musical Expressiin kirjoittanut Nick Kent oli samaan lehteen artikkeleita rustanneiden Charles Shaar Murrayn ja Ian MacDonaldin ohella 70-luvun alkupuolen (karkeasti 72-78) tärkeimpiä englantilaisia reporttereita.

Vanhan polven brittikirjoittajat olivat kasvaneet 60-luvun viattoman beat-kulttuurin mukana. Kun rock vuosikymmenen puolivälissä alkoi uudistua ja sai särmää, kirjoittajat olivat vaikeuksissa – 70-luvulle tultaessa musiikki kiihdytti kierroksia, mutta kirjoittaminen ja kritiikki eivät pysyneet ja pystyneet samaan kiihtyvään tahtiin. Muusikot uudistivat rock-musiikkia vakavasti otettavaksi taidemuodoksi, samalla kuuntelijat janosivat tietoa. Vain harvat pienlehdet ja muutamat edistykselliset kirjoittajat ymmärsivät aikojen muutoksen, ensin Yhdysvalloissa: Crawdaddy, Rolling Stone, Creem, Ralph J. Gleason, Robert Christgau, Greil Marcus, Jann Wenner, Nik Cohn, Lester Bangs, Paul Williams, Richard Meltzer, Dave Marsh – englantilaiset tulivat jälkijunassa.

Musiikinharrastajien määrä kasvoi, levymyynti kasvoi, lukijat halusivat päästä lähemmäs idoleitaan. Se tarkoitti, että kirjoittajien piti päästä muusikoiden iholle. Perinteiset lehdet – Melody Maker, New Musical Express – tajusivat, että kasvavan tiedonjanon tyydyttämiseen ei enää riittänyt lehdistötiedotteiden kopioiminen. NME pestasi nuoret lupaukset Nick Kentin, Charles Shaar Murrayn ja Ian MacDonaldin. Koska musiikintekijät paneutuivat tehtäväänsä antaumuksella, joskus stimulanttien avustuksella, kirjoittajien oli – aiheitaan ymmärtääkseen – tehtävä samoin. Ja mikäs siinä: kun ovet takahuoneisiin ja niiden houkutuksiin yks kaks avattiin, kukapa olisi halunnut jäädä ulkopuolelle.

Kent, Murray ja MacDonald nostivat innostavilla, näkemyksellisillä ja älykkäillä jutuillaan NME:n kukoistukseen. Kilpailija Melody Maker vaikutti NME:n rinnalla jäykältä ja jämähtäneeltä, vaikka ei siinäkään mitään varsinaista vikaa ollut – paitsi ehkä tähtikirjoittajien puute.  Sillä NME:n kirjoittajista, Kent etunenässä, tuli tähtiä siinä missä tähdistä, joista he kirjoittivat. Sillä oli sitten hyvät ja huonommat puolensa. Pääsy takahuoneisiin, limusiineihin ja yksityisbileisiin helpottui, mutta samalla vaarantui puolueettomuus: kaikesta nähdystä, kuullusta ja koetusta ei voinutkaan enää kirjoittaa. Myös tähtien tavat tarttuivat kirjoittajiin. Esimerkiksi Kent vietti 10 vuotta huumekoukussa, jota hän kirjassaan aika raadollisesti kuvaa.

Kentin nousu tähtikirjoittajaksi oli kilpailun puuttuessa nopea, elämä huipulla vauhdikasta, pudotus aikojen muuttuessa raju. Joskus tähtien kaverina oli kivaa, joskus taas ei: Kent antaa aikalaismuusikoista rehellisentuntuisen kuvauksen. Mikä heitä liikutti, mille he olivat persoja, millaisia he olivat ihmisinä. Jotkut laskelmoivia, epärehellisiä huikentelijoita, jotkut suosiostaan huolimatta nöyriä ja inhimillisiä. Harva pystyi vastustamaan tähtisumua, kun sitä lapiolla eteen kannettiin. Kent kuvaa suhdettaan Chrissie Hyndeen rehellisesti – ehkä? Yksi kirjan sankareista on Kentin ikisuosikki Iggy Pop, tutuiksi tulevat myös Stonesit ja Zeppelinit, joiden sisäpiiriin Kent luiskahtaa.

Kuten niin monelle muullekin kirjoittajalle, punk oli vedenjakaja. Kent sujahti mukaan Sex Pistolsin kitaristina. Kaikki ei kuitenkaan käynyt niin kuin elokuvissa: Malcolm McLaren lemppasi (ja hakkautti) pitkäaikaisen tuttavuutensa – katkeruus jäi. Kentin vajotessa huumehuuruihin esiin marssivat uudet kirjoittajat, Tony Parsons, Julie Burchill, Paul Morley… jossain vaiheessa Kent sai kuitenkin otteen elämästä, muutti koti-isäksi Pariisiin, jossa asuu edelleen.

Itselleni mieleenpainuvimmaksi Kentin aikaansaannokseksi on jäänyt kolmiosainen sarja Brian Wilsonista aikana, jolloin Wilsonista ei juurikaan puhuttu. Kent avasi Wilsonin menneisyyttä, teoksia ja neroutta sisäistyneesti ja arvostaen. Kannattaa muuten lukea ”The Dark Stuff” -teos, kooste julkaistuista ja osin julkaisemattomistakin Kentin jutuista. Tämän kirjan loppuun Kent on koonnut oman 70-luvun jukeboksinsa, hän käy vuosi vuodelta lävitse omasta mielestään merkittävimmät kappaleet ja albumit – hyvä lista, aika monesta valinnasta on helppoa olla samaa mieltä.

Pekka

Nick Kent: Apathy for the Devil, A 1970’s Memoir (Faber & Faber, 2011)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: