• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Pekka retroilee: Susan Carter, ”Wonderful Deeds And Adventures”, 1970, USA

carterLaurel Canyonissa päämajaansa pitänyt Joni Mitchellin ja Laura Nyron, ehkä Jackie DeShannoninkin hengenheimolainen. Musiikissa – pääosin lainabiisejä, joten pitänee puhua sovituksista – on Mitchelliä enemmän ytyä, lauluäänessä Nyron rohkeutta ja avoimuutta.

Tästä kiekosta olin lukenut sen verran kehuvia arvioita, että tilasin CD-uudelleenjulkaisun – ja muutaman kuukauden päästä Harri jo poimi saman vinyylin levymessuilla ruotsalaiskauppiaiden laarista vitosella! Kehtasi vielä kysyä, kannattaako ostaa… ehkä olisi pitänyt sanoa, että älä hyvä mies osta – ja heti perään poimia kiekko omiin hyppysiin. No, vinyyli meni jo tilaukseen, ja pidän kyllä CD:nkin, kansiliite kun on ihan kohtuullinen.

Kaliforniasta New Yorkiin levyntekoon matkannut Susan Carter sai parin vuoden aikana valmistelemalleen ja valitsemalleen musiikille sovittajaksi Blood, Sweat & Tears –puhaltajan Dick Halliganin. Halligan puolestaan värväsi soittajiksi lähes koko silloisen BST-köörin: Jim Fielder, Fred Lipsius, Randy Brecker, Jerry Hyman, Lew Soloff, Chuck Winfield ja Bobby Colomby. Soitossa on siis pontta ja selkärankaa, jazzia ja bluesiakin – aika kaukana ollaan Kalifornian auringon alla tuohon aikaan työstetystä pehmeämmästä meiningistä. Soiton ponnekkuutta korostaa Carterin vahva, pidättelemätön äänenkäyttö: tunnetta ja vakuuttavuutta löytyy!

Soittajista pitää vielä mainita muutamassa biisissä mallikkaasti revittelevä kitaristi tai kitaristit – olisiko kyseessä kannessa mainittu Elliott Randall? Meininki on mallikelpoinen – myös miksauksen suhteen, sillä kitarat nousevat tarpeeksi pintaan ja kilpailevat jopa sielukkaiden vokaalien kanssa. Se on tässä tapauksessa erinomainen asia: musiikki saa puhtia ja lisäpontta sekä monipuolisuutta. Jostain syystä mieleen tulee Steely Danin konserttikiekolla Alive in America sooloileva Georg Wadenius. Wadeniushan soitti myös BS&T:ssä, mutta vasta muutamaa vuotta tätä kiekkoa myöhemmin, joten tuskin naapurimaamme kepittäjä on kyseessä, edes incognito. Myös muutama mallikas puhallinsoolo on paikallaan. Carter antaa itse erityismaininnan basisti Terry Plumerille.

Kun kuuntelin levyä puolihuolimattomasti – autossa totta kai – biiseistä kiinnitti alussa huomiota vain avausbiisi, Stephen Stillsin Buffalo Springfield -aikainen veto ”Bluebird”. Muiden kuvittelin olevan daamin omia tekosia. Not so! Mukana on sävellyksiä Laura Nyrolta, James Taylorilta, Randy Newmanilta, Donovanilta, Beatlesilta ja Billie Holidaylta. No joo, toki tunnistin Beatlesien valkoisen tuplan ”I’m So Tired” -lainan sekä Holidayn ”Lady Sings the Blues” -klassikon, mutta sovituksissa on sen verran uusia vinksahduksia (”Lady Sings the Blues” on lisäksi osa kolmen biisin sikermää), että kappaleet solahtivat sujuvasti samaan putkeen. Tarkoitan siis, että alun perin hyvin erilaisista sävellyksistä on taitavilla sovituksilla saatu yhdenmukainen mutta kuitenkin monipuolinen ja sielukas kokonaisuus. Carterin levyn alaotsikkona onkin ”A Collection Of Stirring Scenes and Moving Accidents”.

Siinä missä Joni Mitchell saattaa sanomansa julki joskus aika vapaamuotoisesti, mutta aina kuitenkin heleästi, siinä Susan Carter runttaa lauluunsa sielua äänijänteitään säästelemättä. Ylitulkinnasta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä äänessä on kirkkautta ja kauneutta – mutta myös voimaa. Ehkä olen nyt liikaakin korostanut laulun muskelipuolta. Esimerkki herkkyydestä ja sävykkyydestä on vaikkapa Carterin barokkijazz- tai jazzlaulelma-tyyppinen tulkinta Donovanin ”Young Girl Blues” -biisistä jousi- ja puhallintaustoineen – toisena esimerkkinä levollinen ja kiirehtimätön versio Nat Adderleyn ”Old Countrysta”.

Harvoin enää tulee vastaan täysin uusia löytöjä, joihin jäisi jumiin ja jotka yllättäisivät monella tasolla. Tässä sellainen on – ja se innostaa etsimään ja kuuntelemaan oudompiakin kiekkoja. Itse suosittelen tätä levyä varauksetta, CD-painoksen lipareen kirjoittaja sen sijaan on aika kriittinen muutamankin biisin kohdalla, ja sanoo joidenkin kappaleiden osoittavan kritiikittömyyttä ja esittelevän hippikauden lopun musiikin surullisempia puolia. No, jokainen levyhän on aikansa tuote ja sellaisena joko hyväksyttävä tai hylättävä.

Susan Carter: Wonderful Deeds And Adventures (Epic BN 26510, 1970, CD: Rev-Ola crrev260, julkaistu 2011 uudelleen myös vinyylinä)

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: