Pekka retroilee: Susan Carter, ”Wonderful Deeds And Adventures”, 1970, USA

carterLaurel Canyonissa päämajaansa pitänyt Joni Mitchellin ja Laura Nyron, ehkä Jackie DeShannoninkin hengenheimolainen. Musiikissa – pääosin lainabiisejä, joten pitänee puhua sovituksista – on Mitchelliä enemmän ytyä, lauluäänessä Nyron rohkeutta ja avoimuutta.

Tästä kiekosta olin lukenut sen verran kehuvia arvioita, että tilasin CD-uudelleenjulkaisun – ja muutaman kuukauden päästä Harri jo poimi saman vinyylin levymessuilla ruotsalaiskauppiaiden laarista vitosella! Kehtasi vielä kysyä, kannattaako ostaa… ehkä olisi pitänyt sanoa, että älä hyvä mies osta – ja heti perään poimia kiekko omiin hyppysiin. No, vinyyli meni jo tilaukseen, ja pidän kyllä CD:nkin, kansiliite kun on ihan kohtuullinen.

Kaliforniasta New Yorkiin levyntekoon matkannut Susan Carter sai parin vuoden aikana valmistelemalleen ja valitsemalleen musiikille sovittajaksi Blood, Sweat & Tears –puhaltajan Dick Halliganin. Halligan puolestaan värväsi soittajiksi lähes koko silloisen BST-köörin: Jim Fielder, Fred Lipsius, Randy Brecker, Jerry Hyman, Lew Soloff, Chuck Winfield ja Bobby Colomby. Soitossa on siis pontta ja selkärankaa, jazzia ja bluesiakin – aika kaukana ollaan Kalifornian auringon alla tuohon aikaan työstetystä pehmeämmästä meiningistä. Soiton ponnekkuutta korostaa Carterin vahva, pidättelemätön äänenkäyttö: tunnetta ja vakuuttavuutta löytyy!

Soittajista pitää vielä mainita muutamassa biisissä mallikkaasti revittelevä kitaristi tai kitaristit – olisiko kyseessä kannessa mainittu Elliott Randall? Meininki on mallikelpoinen – myös miksauksen suhteen, sillä kitarat nousevat tarpeeksi pintaan ja kilpailevat jopa sielukkaiden vokaalien kanssa. Se on tässä tapauksessa erinomainen asia: musiikki saa puhtia ja lisäpontta sekä monipuolisuutta. Jostain syystä mieleen tulee Steely Danin konserttikiekolla Alive in America sooloileva Georg Wadenius. Wadeniushan soitti myös BS&T:ssä, mutta vasta muutamaa vuotta tätä kiekkoa myöhemmin, joten tuskin naapurimaamme kepittäjä on kyseessä, edes incognito. Myös muutama mallikas puhallinsoolo on paikallaan. Carter antaa itse erityismaininnan basisti Terry Plumerille.

Kun kuuntelin levyä puolihuolimattomasti – autossa totta kai – biiseistä kiinnitti alussa huomiota vain avausbiisi, Stephen Stillsin Buffalo Springfield -aikainen veto ”Bluebird”. Muiden kuvittelin olevan daamin omia tekosia. Not so! Mukana on sävellyksiä Laura Nyrolta, James Taylorilta, Randy Newmanilta, Donovanilta, Beatlesilta ja Billie Holidaylta. No joo, toki tunnistin Beatlesien valkoisen tuplan ”I’m So Tired” -lainan sekä Holidayn ”Lady Sings the Blues” -klassikon, mutta sovituksissa on sen verran uusia vinksahduksia (”Lady Sings the Blues” on lisäksi osa kolmen biisin sikermää), että kappaleet solahtivat sujuvasti samaan putkeen. Tarkoitan siis, että alun perin hyvin erilaisista sävellyksistä on taitavilla sovituksilla saatu yhdenmukainen mutta kuitenkin monipuolinen ja sielukas kokonaisuus. Carterin levyn alaotsikkona onkin ”A Collection Of Stirring Scenes and Moving Accidents”.

Siinä missä Joni Mitchell saattaa sanomansa julki joskus aika vapaamuotoisesti, mutta aina kuitenkin heleästi, siinä Susan Carter runttaa lauluunsa sielua äänijänteitään säästelemättä. Ylitulkinnasta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä äänessä on kirkkautta ja kauneutta – mutta myös voimaa. Ehkä olen nyt liikaakin korostanut laulun muskelipuolta. Esimerkki herkkyydestä ja sävykkyydestä on vaikkapa Carterin barokkijazz- tai jazzlaulelma-tyyppinen tulkinta Donovanin ”Young Girl Blues” -biisistä jousi- ja puhallintaustoineen – toisena esimerkkinä levollinen ja kiirehtimätön versio Nat Adderleyn ”Old Countrysta”.

Harvoin enää tulee vastaan täysin uusia löytöjä, joihin jäisi jumiin ja jotka yllättäisivät monella tasolla. Tässä sellainen on – ja se innostaa etsimään ja kuuntelemaan oudompiakin kiekkoja. Itse suosittelen tätä levyä varauksetta, CD-painoksen lipareen kirjoittaja sen sijaan on aika kriittinen muutamankin biisin kohdalla, ja sanoo joidenkin kappaleiden osoittavan kritiikittömyyttä ja esittelevän hippikauden lopun musiikin surullisempia puolia. No, jokainen levyhän on aikansa tuote ja sellaisena joko hyväksyttävä tai hylättävä.

Susan Carter: Wonderful Deeds And Adventures (Epic BN 26510, 1970, CD: Rev-Ola crrev260, julkaistu 2011 uudelleen myös vinyylinä)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: