Pekka retroilee: Rick Nelson,”Another Side of Rick”, 1968, USA

rickTeini-idolin myöhäisempiä vaiheita parin country-kiekon jälkeen: hyppäys folk- ja pop- – jopa psykedelia- ympyröihin.

Kauniina teinipopparina – näyttelijänä ja laulajana – kuuluisaksi tullut Rick(y) Nelson (mm. ”Poor Little Fool”, ”Hello Mary Lou”, ”Travelin’ Man”) taisi uransa aikana ja varsinkin sen alussa joutua tahtomattaan managereitten ohjailemaksi levy- ja elokuvayhtiöitten lypsylehmäksi. Sama tietysti tapahtui – ja tapahtuu yhä – tahdottomille, ulkomusiikillisista ansioista eläville sätkynukeille. Sääli vaan niitä kunnianhimoisempia ja lahjakkaampia tyyppejä, joilla olisi jotain omaakin annettavaa: tiukasta muotista on vaikea rimpuilla vapaaksi.

”Isällä oli tapana sanoa, että hänen suurin pelkonsa elämässä oli joutua rinnastetuksi hohtavahampaisiin kiiltokuvakavereihin – tarkoittaen esimerkiksi Frankie Avalonia, Fabiania ja Bobby Rydellia. Isäni oli paljon enemmän kuin nätti poika. En ikinä hyväksy isäni aliarviointia,koska hän todellakin saavutti elämässään paljon. Isä ei voinut ymmärtää, miksi häntä ei ikinä arvostettu.” Noin sanoi Rick Nelsonin tytär Tracy Nelson isänsä kuoleman jälkeen. Nelsonin, hänen vaimonsa ja bändin jäsenten henget vaatinut lento-onnettomuushan tapahtui vuoden viimeisenä päivänä 1985.

Väitteessä on perää, sillä Rick Nelson porskutti – ainakin jollain tasolla – vielä vuosikymmeniä noiden muutamia hetkiä pinnalla liidelleitten siloposkien haihduttua. Nelson erosi puhtoisista poppareista siinäkin, että hän osallistui myös soittamiseen, säveltämiseen ja tuottamiseen. Vaikka ei musiikillisesti vallankumouksellinen ollutkaan, Nelson oli omalta osaltaan kehittämässä popin, folkin, rockin ja countryn liittoa. Tuon liiton kulmakiviä ovat countrya pienin rock-vivahtein edustaneet ”Bright Lights And Country Music” sekä ”Country Fever”.

Country-vaiheen jälkeiset, folkista ja rockista vaikutteita ammentaneet ”Another Side of Rick” ja sitä seurannut “Perspective” olivat John Boylanin tuottamia – mieshän menestyi muutamaa vuotta myöhemmin sinetöimällä countryn ja rockin liiton useammallekin suosikkiartistille (Ronstadt, Eagles, Pure Prairie League, Commander Cody, Charlie Daniels, Mickey Gilley, Little River Band – ja Boston!).

Ja nyt jotain ihan muuta

“Another Side of Rick” -kiekon siemeniä löytyy John ja Terry (Terence) Boylanin oman yhtyeen The Appletree Theatren musiikista sekä Tim Hardinilta (kolme lainaa), ehkä myös Nilssonilta (pienimuotoisia, herkkiä jousisovituksia).  Appletree Theatre -yhteys oli minulle täysi yllätys ennen kuin perehdyin Nelsonin levyn säveltäjätietoihin – useampi John ja Terry Boylanin sävellys. Muistin samoihin aikoihin ilmestyneen ”Playback”-kiekon (Verve Forecast FTS 3042), tsekkasin biisien nimiä ja perskules, kolme samaa sävellystä kuin Nelsonin levyllä: ”Don’t Blame It on Your Wife”, ”Barefoot Boy” ja ”I Wonder If Louise Is Home”. Kaiken lisäksi sovitukset ovat aika lailla samankaltaisia, vaikkakin Appletree Theatren kiekolla kokeilua ja soittimia on enemmän – veljesten musiikkia (ja biisien lomassa olevia sketsejä) on selvästi inspiroinut 60-luvun lopun vapaa, kokeiluja hyväksyvä ja niihin jopa kannustava ilmapiiri.

Takaisin Rick Nelsoniin ja hänen Tim Hardin -tulkintoihinsa. ”Reason to Believe”, ”Don’t Make Promises” ja ”Baby Close Its Eyes” ovat jo herkkinä sävellyksinä ja sanoituksina vertaansa vailla. Boylan ja Nelson tuovat niihin lisäväriä ja -sävyjä hienostuneilla jousisovituksilla (sovittajina mm. Jimmie Haskell ja Jack Nitzsche). Ei överiksi vedettyä siirappia, vaan hyvällä maulla ja pienillä siveltimenvedoilla biisejä rikastuttavia yksityiskohtia.

Ehkä eniten tällä levyllä kiehtoo ”Marshmellow Skies” – Nelsonin ja kitaristi James Burtonin yhteisluomus. Kevytpsykedelinen, melodisen popahtava biisi itämaisvaikutteisine kitara- tai sitar-lurituksineen. Jostain syystä mieleen juolahtaa Holliesien ”Butterfly”-albumi, jossa ehkä hieman samalla tavalla leikitellään psykedeliavaikutteilla: ei hypätä pää edellä happosammioon, vain vähän lipaistaan. Biisihän on päätynyt myös Rhinon tasokkaalle ”Where the Action Is!”-kokoelmaboksille. Kitaramestari Burton muuten soitti lähes jokaisella Nelsonin 60-luvun albumilla.

Kokonaisuutena ”Another Side of Rick” on aivan erinomainen postpop-albumi, vain ”Georgia on My Mind” ja John Sebastianin ”Daydream” ovat turhan kuluneita valintoja, vaikkakin ensin mainitun sovitus rock’n’roll-väliosineen ja dixieland-lopetuksineen tuokin kaluttuun biisiin uutta potkua. Samoin ”Daydreamin” dixieland-sovitus siirtää alun perin New Yorkin folk-piireissä syntyneen biisin New Orleansiin. Kaiken kaikkiaan outoja valintoja – tai sitten tuottaja Boylan on tavoitellut oman yhtyeensä ”anything goes” -prinsiippiä.

Nelsonin seuraava albumi – myös siis Boylanin tuottama – oli ”Perspective”, aika tavalla tätä levyä mukaileva, mutta ehkä vieläkin folk-painotteisempi. Sitten Nelson ottikin ruorin omiin käsiinsä ja suuntasi kohti country-rockia: ”In Concert” (taustalla melkein koko Eagles), ”Rudy the Fifth”, ”Rick Sings Nelson”, ”Garden Party”… jos alussa ihmettelit, mitä Rick Nelson tekee Retrokin kaltaisessa blogissa, niin kyllähän syitä löytyisi useitakin!

Rick Nelson: Another Side of Rick (US: Decca DL 74944, UK: MCA 302, 1968). Ace-levy-yhtiön CD:llä sekä Another Side of Rick että Perspective, CDCHD 690.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: