• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Keitsi kuuntelee: Dr. Z ”Three Parts to My Soul”, 1971, Englanti

Doctor's order: Säilyttäkää vinyyliaarteenne suojamuoveissa!

Meillä on Pekan kanssa yhteinen inside joke lähtiessämme kiertelemään kirppiksiä: ”No niin, käydäänpä sitten noukkimassa ne Tohtori Zetat pois”. Kuten arvata saattaa, ensimmäistäkään kappaletta emme ole vielä löytäneet. Ja tuskin tulemme koskaan löytämäänkään.

Minulle sillä ei ole niin hirvittävästi väliä, sillä ostin oman spiraali-Vertigoni jo vuonna 1972 Helsingin Stockmann-tavaratalon alelevylaarista. Ja tuskinpa Pekkakaan bändin musiikista isommin perustaa…

Samassa rytäkässä tuli hankittua iso pino muitakin mielenkiintoisia kiekkoja, joten Dr Z pääsi hautautumaan vuosikymmeniksi levyhyllyyn. Muistan, ettei levy hätäisen ensikuuntelun perusteella sen suuremmin säväyttänyt. Ehkä osasyynä oli se, ettei bändissä ollut kitaristia…

Nyt on siis korkea aika palata aiheeseen ja tsekata, onko kiekko kovan maineensa / hintansa väärtti. Erityisen ajankohtaiseksi asian tekee se, että arvostetun Record Collector -lehden tuoreimmassa numerossa on listaus 200 kautta aikain harvinaisimmasta Englannissa julkaistusta levystä. Itse asiassa harvinaisuus tarkoittaa tässä tapauksessa ns. virallista keräilyarvoa. Niin tai näin, tuolla listalla Dr. Z pitää sijalukua 124, toisin lähemmäs viidenkymmenen muun 1000 punnan arvoiseksi (sijat 131 – 86) noteeratun levyn kanssa. Se on myös ainoa listalle yltänyt Vertigon ’swirl’ -albumi.

Poskettomaksi asian tekee se, että Record Collectorin ”Rare Records Price Guide 2010”:sta Dr. Z:n arvo on vaatimattomasti kaksinkertaistunut, thanks to eBay! Saapa nähdä, paljonko kiekosta ollaan valmiita pulittamaan viiden vuoden kuluttua…

Ei muuta kuin lätty levylautaselle ja kuulokkeet päähän. Palataan asiaan kolmen kuuntelukerran jälkeen…

Tämä(kin) megaharvinaisuus on oiva todiste siitä, kuinka 1970-luvun taitteessa monet levy-yhtiöt antoivat artisteille täysin vapaat kädet toteuttaa itseään. Dr. Z:n osalta se tarkoitti koko lailla täydellistä piittaamattomuutta levyn kaupallisesta menestyksestä. Massoja miellyttäväksi kiekkoa on turha mainostaa, mielenkiintoiseksi kyllä. Ymmärrän nyt vallan hyvin, miksi se jäi aikanaan niin vähälle kuuntelulle.

”Three Parts of My Soul” on vaikeasti lähestyttävä ja omaksuttava luomus. Kyseessä on kunnianhimoinen konseptialbumi, jonka kantavana voimana ovat kosketinsoittaja-laulaja Keith Keyesin vaikeaselkoiset okkultis-filosofiset lyriikat. Ainakin tällaiselle tajunnanlaajennusaineita aina vieroksuneelle suomipulliaiselle niiden symboliikka ja assosiaatiot jäävät perin hämäriksi. Hyviksi ja oivaltaviksi ovat kuitenkin kehuneet englantilaisissa lähdeteoksissa.

Angstilla ulosannetun verbaaliannin tukena toimii triopohjainen, Keyesin koskettimien  – eritoten pianon ja cembalon – hallitsema tummasävytteinen proge. Vaikkei kukaan kolmikosta ole mikään varsinainen virtuoosi soittimensa käsittelyssä, toimii homma hetkittäin varsin mukavasti, sanoisinko jopa innostuneesti. Toisaalta kuuntelukokemukseen mahtuu myös hetkiä, jolloin bändin soittaminen kuulostaa kovin väkinäiseltä. Hieman epäilen, josko basisti Rob Watson ja rumpali Bob Watkins ovat hekään kunnolla sisäistäneet pohjoiswalelilaisessa yliopistossa proffana työskennelleen Keyesin verbaalismusiikillista egotrippiä…

Antoisimmista kuunteluhetkistä voisin poimia erikseen Atomic Rooster -vaikutteisen ”Summer for Rosen” :n sekä osin soinnutukseltaan ja melodialtaan Love Scultpturen hienoa ”In the Land of the Few”:ta muistuttavan ”In a Token of Despair”:in. Myös pitkän ”Spiritus, manes et umbra”:n hypnoottinen, White Noisen ”The Black Mass: An Electric Storm in Hell” -biisin mieleen tuova rumpusoolo toimii hyvin kuulokkeet päässä.

Levyn ehkä vähäpätöisimpänä palana pidän biisiä ”Too Well Satisfied”, jonka jytkyttävä tangokomppi, Nice / ELP -tyyppiset urkubreikit ja Keyesin esipunkinomainen laulutyyli alkavat ärsyttää melko nopeasti. Myös albumin tuotantopuoli mättää. Studiotyökentelyssä ilmeisen kokematon Keyes on saanut huseerata mielensä mukaan, kun vastaavan tuottajan rooliin nimetty, myös Vertigolle levyttäneen Nirvana-duon napamies Patrick Campbell-Lyons on vetänyt ylisillä lonkkaa / pilveä. Toivottavasti levyn tunkkaista soundimaailmaa ja epätasapainoista miksausta on skarpattu uusintajulkaisuissa.

Saattaa kuulostaa siltä, että pitäisin ”Three Parts to My Soul”:ia suorastaan huonona aikaansaannoksena. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä tietystä epätasaisuudestaan huolimatta levyssä on myös paljon hyvää. Rohkeutta, kunnianhimoa, tinkimättömyyttä ym. mainesanoiksi noteeraamiani määreitä.

Lähinnä kyse on kai pettymyksestä. Totuuden nimissä olisin odottanut tuhannen punnan arvoiselta kiekolta hieman enemmän. Raaka totuus kun on, että musiikillisesti se häviää selvästi lukemattomille rahassa mitattuna satakertaisesti vähempiarvoisille luomuksille. Aivan kuten niin moni muukin ilmestyessään vain hajakappaleita myynyt ’monsteri’.

Kyllä se vaan on niin, että keräilyarvo ja musiikillinen laatu ovat usein (onneksi poikkeuksiakin löytyy) aivan eri asioita, väittävätpä eBayn ja nettidivareiden myyntitekstit mitä tahansa…

Alkuperin tunnuksella Vertigo 6360 048 ilmestynyt ”Three Parts to My Soul” on aikojen saatossa uusintajulkaistu useampaankin eri otteeseen, sekä vinyylinä että CD:nä. Asialla ovat Vertigon ohella olleet ainakin tunnetut reissue-lafkat Second Battle, Akarma sekä korelainen Si-Wan.

Lisätietoa bändistä ja levystä voit lukea täältä http://www.progarchives.com/artist.asp?id=1230. Sieltä löydät myös huomattavasti innostuneempia arvioita aiheesta.

Ja tältä se näyttää, kun kansiläpät avaa...

Voi hitto, kun olen välillä tavallistakin tyhmempi. Eihän tällaisia arvoreliikkejä saa keskinkertaisilla kotistereoilla kuunnella! Saattoi levyn arvo pudota jopa sadalla punnalla tätä jaaritusta työstäessäni…

4 vastausta

  1. Tämä nyt ei liity erityisesti Dr. Zetan musiikkiin mitenkään, mutta ”kotistereot vs. hifi” -teema on iskenyt viime päivinä myös meikäläiseen. Kotistereoissa EX:n arvoisesti soiva kiekko kun kuulostaa hifistin laitteilla ja korvissa G:ltä :(… – ketä kuunnellaan, mikäs arvo kiekolle laitetaan?

  2. Kiitos kommentista kuoma. Kysymyksesi lienee kuitenkin täysin hypoteettinen, koska kuuntelet edelleenkin vinyylejäsi noilla reilut 35 vuotta vanhoilla (mutta vallan hyväsointisilla) erillislaitteilla. Ovatko ne muuten kotistereot, hifit vai hifi-tasoiset kotistereot?

    Ei mutta ihan vakavasti Pekka. Tuohon kevyesti provosoivaan kommenttiisi sisältyy useita sellaisia vinyylin keräilyyn ja musiikin kuunteluun liittyviä perusfaktoja / -uskomuksia ja näkemyksiä, että aiheesta on syytä vääntää isompaa juttua Retrokkiin. Pannaanko kypsyttelyyn?

    • Omista laitteistani en käyttäisi termiä hifi, koska se tuo heti mieleeni vaimentavan kokolattiamaton, itse kootut jalalliset kaiuttimet, esivahvistimen, neulapainovaa’an yms. nippelit, joille en juurikaan ole uhrannut ajatuksia.

      Tutustuin muutaman myyjän arviointikriteereihin – mm. oma Primecuts-saittisi. Aika yhdenmukaisiahan ne ovat, ehkä eniten eroa on alapäässä. Millaiseksi arvioidaan lätty, jos se soi täysin moitteetta, mutta koko toista puolta komistaa pitkä kaareva, totaalisen kuulumaton pintanaarmu? Vaikuttaako pelkkä ulkonäkövirhe arvioon?

      • Sinähän sinnikkääksi heittäydyit kuomaseni. Kyllä noista esiin nostamistasi pointeista on pakko vääntää isompaa juttua lähiaikoina. Tällainen ’vastauspalsta’ ei siihen oikein sovellu. Pari peruskommenttia kuitenkin.

        Joo, hifi tuo mieleen jotakin, kotistereot jotakin. Riippuen tietenkin kenen mielikuva on kyseessä. Eipä kai tuossakaan asiassa mitään absoluuttista totuutta ole. Jos olet tyytyväinen (paremmasta tietämätön) omien laitteidesi sointiin, se on silkkaa hifiä. Vaikkapa sitten vaan kotistereotasoista sellaista…

        Vinyylilevyjen kuntoarviointi on kinkkinen, arvioijan suhteellisuudetajuun ja suoraselkäisyyteen sidottu asia. Täytyy muistaa, ettei valtaosalla esim. huutokauppamyyjistä ole minkäänlaista tatsia M/EX /VG/G -maailman virallisiin normituksiin. Aikanaan kun vielä huusin melko paljon kiekkoja Jenkeistä, hyväkuntoisena ostettu yksilö saattoi myyjästä riippuen vaihdella erinomaisesta paskaan. Nykyisin huutokauppasivustojen sisäinen kontrolli on onneksi tiukempi. ’Nettidivareiden’ kuntoluokittelueroista en osaa sanoa mitään – parhaiten asia näkyy asiakaspalautteessa, mikäli sivustolla sellainen osio löytyy. Mutta lätistään tuostakin asiasta lisää tuonnempana.

        Ai että pitkä pintanaarmu (pinta- / neulanjälki), joka ei kuulu soitettaessa. Normaalisti kuntoarvio ilmoitetaan levyn visuaalisten arvojen perusteella, joten vamman silmämääräisestä vakavuudesta riippuen kuntoluokittelisin itse sen joko EX-:ksi tai VG+:ksi. Toki lisäisin mukaan maininnan, että kiekko soi moitteettomasti. Jos taas kiekko näyttää lähes virheettömältä, mutta soi ilmiasuaan huonommin, on oikea kuntoluokka se korvien kertoma. Suunnilleen näin asiaa katselen, seisoinpa sitten kummalla tahansa puolella ’myyntitiskiä’…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: