• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Pekka kuuntelee: Marc Benno ”Ambush”, 1973

bennoNäitä pinnan alla kyteviä muusikoita riittää… Marc Bennoa kuulin ensimmäistä kertaa myydessäni vinyyliä Tennispalatsin Sturen Levyssä. Soitin liikkeessä 1979 ilmestynyttä Lost in Austin -kiekkoa – ja sain hyvän syyn etsiä käsiini hänen kolme aikaisemmin ilmestynyttä sooloalbumiaan. Niin, siis ”soolo” sen vuoksi, että Benno ja Leon Russell muodostivat 60-luvun loppupuolella Asylum Choir -joukkion, joka sai julkaistua kaksi levyä.

Lost in Austin julkaistiin tässäkin maassa ehkä sen vuoksi, että Eric Claptonin valutti glooriaansa parilla raidalla. Ihan mukava kiekko, ehkä vähän sliipatumpi kuin nuo aikaisemmat. Toinen teko joka oli jo aikaisemmin nostanut Bennon tähteä rock-piireissä oli vierailu Doorsin L.A.Woman-kiekolla, samoin hänen keikkailunsa Lightnin’ Hopkinsin bändissä 1974-75 – Hopkins oli yksi Bennon lapsuuden idoleita.

Texas-blues in my bones

Tyylillisesti ollaan jossain Tony Joe Whiten sielukkuutta tirisevän rämemusiikin ja Delaneyn & Bonnien retkueen katkeranriemukkaan rytmijunttauksen maastossa. Musiikissa on jotain mustaa, jotain valkoista.

Biisit nytkyvät rytmikkäästi ja melodisesti eteenpäin, kertosäkeet ovat joissain kohdin jopa huomaamattomia – tai ehkä niitä ei edes ole. Eikä tarvitsekaan, eihän tämä mitään listapoppia ole. Kuitenkin: jokaisessa kappaleessa on jokin pieni, herkullinen koukku, olipa se sitten riffinpätkä, kitaraluraus, nuottirykelmä, rytmikuvio, melodianpätkä.

Ambush, kuten Bennon muutkin levyt (varsinkin Marc Benno ja Minnows) houkuttelevat kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Hittimielessä ne eivät iske ja tartu – siinä ehkä onkin niiden vahvuus.

Jostain syystä – tai ihan syystä – mieleen tulee Eric Claptonin eka soolokiekko: samoja soittajia (Carl Radle, Bobby Keys), samanlainen rento tunnelma ja studiolivemäinen saundi. Myös Bennon laulu on vähän samanlaista huudahtelua ja fraasien näykkimistä kuin Claptonin vokalisointi. Niin, ja soittivathan Radle ja tällä kiekolla rumpuja tyylitajuisesti käsittelevä Jim Keltner yhdessä Delaneyn & Bonnien Accept No Substitute -kiekolla – kuten myös Leon Russellin Carneylla… siis että näissä maisemissa liikutaan.

Mutta siis Ambush

Avausbiisi Poor Boy rullaa mehukkaasti, vähän After Midnightin malliin – tarkoitan siis Claptonin versiota. Parissa biisissä kitaraansa soittaa Jesse Davis, suht ekonomisesti tosin, sillä tällä levyllä ei ole kyse kitarasankaruudesta, vaan kokonaissaundista.

Instro Jive Fade Jive lönkyttää laiskasti yksinkertaisen kitarafraasin varassa, Benno sooloilee vähän Harvey Mandelmaisesti, säästeliäästi, tunnelmia kitarastaan tiristäen. Bobby Keysin saksofoni tuuttaa uneliaasti ja hitaasti – biisi muistuttaa jossain määrin Rollareiden Sticky Fingers -albumin Can’t You Hear Me Knocking -biisin mietiskelevää loppupuolta. Jostain syystä mieleen tulee myös Los Lobos, ehkä vielä tarkemmin tuon yhtyeen Jeff Berlin.

Hups: olipa lyhyt puolisko!

Share. Booker T. Jones ja Bobby Keys puhaltavat rauhallisen torvitaustan, Mike Utleyn urut ja Bennon Leslie-efektin lävitse soittama kitara korostavat unenomaista, rauhallista tunnelmaa. Sunshine Feelin’ – hitaahko blues-kaava, soolot ovat kaiken kaikkiaan taloudellisia, ei kitarasankaruutta, vaan kokonaisuutta värittäviä ulvaisuja ja soolonpätkiä. Mielikuva äijistä, jotka istuskelevat baarin nurkassa sähkökitarat sylissään, nauttivat rennosta rytmistä ja heittävät fraasin silloin, toisen tällöin. Here To Stay Blues esittelee Bennon duetistina Bonnie Bramlettin, ränttätänttä, jossa muista biiseistä poiketen useampi kitararaita. Sooloillekin olisi paikkoja, mutta äijät pidättelevät – ehkä sitten konsertissa…

Ja lopuksi Either Way It Happens. Lyhyt, pianovetoinen Tom Waits-balladi: “Kiitos tästä illasta, nähdään taas joskus – ja nyt takaisin tien päälle.”

Menetetty mahdollisuus

Ambushin jälkeen Benno kokosi bändin Marc Benno & the Nightcrawlers, jossa soittivat mm. Stevie Ray Vaughan ja Doyle Bramhall. Bändi sai kuuluisuutta kotiseudullaan tiukkana keikkakokoonpanona. Se tekaisi myös Crawlin’-nimisen albumin – jonka levy-yhtiö päätti aikoinaan jättää julkaisematta! Onneksi levy on kuitenkin saatu markkinoille, ensin 2006 Bennon omakustanteena ja viime vuonna ihan virallisestikin, levymerkki on tosin pieni Blue Skunk Music. Olisiko Fennicassa?

Benno musisoi ja levyttää edelleen: Texas-blues ei jätä miestä rauhaan.

Marc Benno: Ambush A&M SP 4364, 1973

www.marcbenno.com

Yksi vastaus

  1. Tuota Amerikan versiota löytyy ainakin Amazonilta. Levy on kyllä ihan kuulemisen arvoinen jo SRV:nkin takia.

    Levyltä tosin puuttuu harmillisesti yksi biisi alkuperäiseen verrattuna.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: