Led Zeppelin Helsingin Kulttuuritalossa 23.2.1970

Olli-Matti Oinonen:

Tästä bändistä tulee vielä jotain… suurta!

Led Zeppelinin odotettu II-albumi julkaistiin loppusyksystä 1969 myös Suomessa. Se teki ennenkuulumatonta tuhoa tajunnassani. Levyn tuhti, omaperäinen bluesrock, sen voima ja energia kolahtivat todella lujaa. Tajuntaani räjäytti entistä enemmän tieto, että bändi tulee keikalle Suomeen. Laitoin Helsingissä asuvan kaverini asialle, kun liput tulivat myyntiin. Ei ollut suurempaa ryntäystä ja runsaat 20 mk maksaneen lipun sain ensimmäiselle riville!

Kulttuuritalon sali oli loppuunmyyty. Joku oli tuonut saliin mukanaan mankan, koska Whole Lotta Love soi hiljaisena jossain. Klo 20.00 astuu illan juontaja, Maucca Mäkiranta mikrofonin ääreen ja valittelee keikan myöhästyvän n. 40 minuuttia, koska John Paul Jonesin urkupedaali on jäänyt lentokentälle. Sitä on kiivaasti lähdetty hakemaan. Sitten hän kertoo, että Ginger Baker`s Airforce, Fleetwood Mac ja Pink Floyd olisivat ehdolla Suomeen keikalle. Se joka saa kovimmat aplodit, otetaan. Fleetwood Mac voittaa ylivoimaisesti. Juontaja Mäkiranta varoittaa, että Zeppelinin keikalla ei saa nousta seisomaan, eikä tanssia! Konsertti voidaan tällöin jopa keskeyttää. Lavan edessä ja katsomon sivuilla olevat yrmeät järjestysmiehet ottavat katseellaan jo yleisöstä henkistä yliotetta.

Vihdoin pitkällinen odotus palkitaan. Led Zeppelin on edessäni ja We`re Gonna Groove vyöryy jättimäisistä pa-kaapeista päälleni. Robert Plantin hiuspehko on valtava, tuskin kasvoja edes näkyy, Jimmy Page lavan oikeassa laidassa, John Paul Jones vasemmassa ja karhumainen rumpali John ”Bonzo” Bonham keskellä. Energialataus on valtava. Miksaus korostaa Pagen kitarointia ehkä liikaakin. Ilman sen suurempia välikkeitä hypätään seuraavaan biisin, I Can`t Quit You Babe, jonka alussa Robert Plant pääsee jo venyttämään ilmiömäistä ääntään. Live-versio on levytettyyn nähden huomattavasti karheampi ja rosoisempi. Jimmy Page vetäisee rouheat soolot ja Plantin äänijänteet ovat iskussa. Kohteliaat aplodit. Plant sanoo: Good evening, nice to be in Finland. Yleisöstä joku jo huutaa:Whole Lotta Love!

Zeppelin jatkaa ykkösalbumilta tutulla laululla, Dazed And Confused. Hypnoottinen alku saa ihoni kananlihalle. Page ottaa viulunjousen ja loihtii sillä ujeltavia ääniä Gibsonistaan. Välillä jousi näyttää Pagen kädessä taikasauvalta, jolla mies riffittelee, vinguttelee ja vonguttelee kitaraansa. Biisi kasvaa vallan rujoon ja infernaaliseen menoon. Meininki on kova ja saa innokkaat aplodit.

Pienen kitaranviritystuokion jälkeen hypätään Heartbreakerin kyytiin. Page pääsee jälleen osoittamaan kitaristintaitojaan lyhyessä soolo-osuudessaan. Led Zeppelinillä kulkee voimallisesti, groove on kohdallaan, mutta yleisö istuu. Se selkeästi nyppii bändiä. Plant ironisesti rauhoittelee  meininkiä ja spiikkaa White Summer / Black Mountain Side -biisin sisään. Kyseessä on Pagen pitkä ja rönsyilevä soolo-osio, jossa kitara soi monin sävyin, jopa intialaista sitaria muistuttaen. Virtuoosimaista jälkeä.

Since I`ve Been Loving You soi pakahduttavan väkevästi ja Plantin laulutulkinta naulaa kuuntelijansa tiiviisti penkkiinsä. John Paul Jones värittää tunnelmaa Hammondillaan. Thank You tuo settiin  kuulasta, keventävää kauneutta. John Bonham päästetään irti Moby Dickissä. Mies takoo ilmoille megalomaanisen rumpusoolon, jossa kannuja lyödään niin rumpukapuloilla, kämmenillä kuin nyrkeilläkin. Tuskin Suomessa on aiemmin näin tehokasta rumputyöskentelyä nähty! Plant esittelee bändin ja Page aloittaa huomattavassa ylitempossa How Many More Times -biisin. Siitä muodostuu sekava ja ylipitkä jami, joka huipentuu Be-bob-a-lulaan. Onko tämä vain epätoivoista yritystä saada yleisö bailaamaan vaiko vain suoraa kuittausta? Joku vapauttaa katsomossa tunnelmaa nousemalla seisomaan. Kaksi järjestysmiestä istuttaa hänet nopeasti. Plant yrittää vielä vähän laulattaa yleisöä, bändi kaahaa biisin loppuun ja poistuu. Thank you very much goodnight! Juontaja Mäkiranta tulee lavalle ja huudattaa: Led Zeppelin, come back, come back. Bändi tulee takaisin ja Plant sanoo: Kitos. Encorena kuullaan melko huono versio Whole Lotta Lovesta. Sen bändi vetää pääosin selkä yleisöön päin.

Täydellinen keikka ei ollut. Varsinkin sekava How Many More Times latisti tunnelmaa. Vaikka Jimmy Page on kitaroineen selkeästi se ykkösmies, jolla on eniten tilaa, on bändissä karismaattinen ja loistava laulaja, jonka tulkinnat sytyttävät. Basisti ja rumpali ovat se tukeva kivijalka, jolle rakentaa. Zeppelinissä on soittajien kesken todella hyvä kemia, joka parhaimmillaan tuottaa todella räjäyttävän  kokemuksen. Led Zeppelinin ensivisiitti jätti kyllä sellaisen jäljen, että tästä tulee vielä jotain suurta!

Nämä  kuultiin:

We´re Gonna Groove

I Can`t Quit You Babe

Dazed And Confused

Heartbreaker

White Summer / Black Mountain Side

Since I`ve Been Loving You

Thank You

Moby Dick

How Many More Times / Be bop a lula

Whole Lotta Love

-.-.-.-.-.-.-.-.-.

Olli-Matti Oinonen on 57-vuotias teatteriohjaaja, jolle musiikillisen herätyksen antoi Elvis. Siitä eteenpäin se tavallinen tarina: Beatles, Jimi Hendrix, Frank Zappa, Genesis, Yes, Led Zeppelin… Seuraa musiikkia edelleen, koska ei pidä itseään vanhana.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: