• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Led Zeppelin Helsingin Kulttuuritalossa 23.2.1970

Olli-Matti Oinonen:

Tästä bändistä tulee vielä jotain… suurta!

Led Zeppelinin odotettu II-albumi julkaistiin loppusyksystä 1969 myös Suomessa. Se teki ennenkuulumatonta tuhoa tajunnassani. Levyn tuhti, omaperäinen bluesrock, sen voima ja energia kolahtivat todella lujaa. Tajuntaani räjäytti entistä enemmän tieto, että bändi tulee keikalle Suomeen. Laitoin Helsingissä asuvan kaverini asialle, kun liput tulivat myyntiin. Ei ollut suurempaa ryntäystä ja runsaat 20 mk maksaneen lipun sain ensimmäiselle riville!

Kulttuuritalon sali oli loppuunmyyty. Joku oli tuonut saliin mukanaan mankan, koska Whole Lotta Love soi hiljaisena jossain. Klo 20.00 astuu illan juontaja, Maucca Mäkiranta mikrofonin ääreen ja valittelee keikan myöhästyvän n. 40 minuuttia, koska John Paul Jonesin urkupedaali on jäänyt lentokentälle. Sitä on kiivaasti lähdetty hakemaan. Sitten hän kertoo, että Ginger Baker`s Airforce, Fleetwood Mac ja Pink Floyd olisivat ehdolla Suomeen keikalle. Se joka saa kovimmat aplodit, otetaan. Fleetwood Mac voittaa ylivoimaisesti. Juontaja Mäkiranta varoittaa, että Zeppelinin keikalla ei saa nousta seisomaan, eikä tanssia! Konsertti voidaan tällöin jopa keskeyttää. Lavan edessä ja katsomon sivuilla olevat yrmeät järjestysmiehet ottavat katseellaan jo yleisöstä henkistä yliotetta.

Vihdoin pitkällinen odotus palkitaan. Led Zeppelin on edessäni ja We`re Gonna Groove vyöryy jättimäisistä pa-kaapeista päälleni. Robert Plantin hiuspehko on valtava, tuskin kasvoja edes näkyy, Jimmy Page lavan oikeassa laidassa, John Paul Jones vasemmassa ja karhumainen rumpali John ”Bonzo” Bonham keskellä. Energialataus on valtava. Miksaus korostaa Pagen kitarointia ehkä liikaakin. Ilman sen suurempia välikkeitä hypätään seuraavaan biisin, I Can`t Quit You Babe, jonka alussa Robert Plant pääsee jo venyttämään ilmiömäistä ääntään. Live-versio on levytettyyn nähden huomattavasti karheampi ja rosoisempi. Jimmy Page vetäisee rouheat soolot ja Plantin äänijänteet ovat iskussa. Kohteliaat aplodit. Plant sanoo: Good evening, nice to be in Finland. Yleisöstä joku jo huutaa:Whole Lotta Love!

Zeppelin jatkaa ykkösalbumilta tutulla laululla, Dazed And Confused. Hypnoottinen alku saa ihoni kananlihalle. Page ottaa viulunjousen ja loihtii sillä ujeltavia ääniä Gibsonistaan. Välillä jousi näyttää Pagen kädessä taikasauvalta, jolla mies riffittelee, vinguttelee ja vonguttelee kitaraansa. Biisi kasvaa vallan rujoon ja infernaaliseen menoon. Meininki on kova ja saa innokkaat aplodit.

Pienen kitaranviritystuokion jälkeen hypätään Heartbreakerin kyytiin. Page pääsee jälleen osoittamaan kitaristintaitojaan lyhyessä soolo-osuudessaan. Led Zeppelinillä kulkee voimallisesti, groove on kohdallaan, mutta yleisö istuu. Se selkeästi nyppii bändiä. Plant ironisesti rauhoittelee  meininkiä ja spiikkaa White Summer / Black Mountain Side -biisin sisään. Kyseessä on Pagen pitkä ja rönsyilevä soolo-osio, jossa kitara soi monin sävyin, jopa intialaista sitaria muistuttaen. Virtuoosimaista jälkeä.

Since I`ve Been Loving You soi pakahduttavan väkevästi ja Plantin laulutulkinta naulaa kuuntelijansa tiiviisti penkkiinsä. John Paul Jones värittää tunnelmaa Hammondillaan. Thank You tuo settiin  kuulasta, keventävää kauneutta. John Bonham päästetään irti Moby Dickissä. Mies takoo ilmoille megalomaanisen rumpusoolon, jossa kannuja lyödään niin rumpukapuloilla, kämmenillä kuin nyrkeilläkin. Tuskin Suomessa on aiemmin näin tehokasta rumputyöskentelyä nähty! Plant esittelee bändin ja Page aloittaa huomattavassa ylitempossa How Many More Times -biisin. Siitä muodostuu sekava ja ylipitkä jami, joka huipentuu Be-bob-a-lulaan. Onko tämä vain epätoivoista yritystä saada yleisö bailaamaan vaiko vain suoraa kuittausta? Joku vapauttaa katsomossa tunnelmaa nousemalla seisomaan. Kaksi järjestysmiestä istuttaa hänet nopeasti. Plant yrittää vielä vähän laulattaa yleisöä, bändi kaahaa biisin loppuun ja poistuu. Thank you very much goodnight! Juontaja Mäkiranta tulee lavalle ja huudattaa: Led Zeppelin, come back, come back. Bändi tulee takaisin ja Plant sanoo: Kitos. Encorena kuullaan melko huono versio Whole Lotta Lovesta. Sen bändi vetää pääosin selkä yleisöön päin.

Täydellinen keikka ei ollut. Varsinkin sekava How Many More Times latisti tunnelmaa. Vaikka Jimmy Page on kitaroineen selkeästi se ykkösmies, jolla on eniten tilaa, on bändissä karismaattinen ja loistava laulaja, jonka tulkinnat sytyttävät. Basisti ja rumpali ovat se tukeva kivijalka, jolle rakentaa. Zeppelinissä on soittajien kesken todella hyvä kemia, joka parhaimmillaan tuottaa todella räjäyttävän  kokemuksen. Led Zeppelinin ensivisiitti jätti kyllä sellaisen jäljen, että tästä tulee vielä jotain suurta!

Nämä  kuultiin:

We´re Gonna Groove

I Can`t Quit You Babe

Dazed And Confused

Heartbreaker

White Summer / Black Mountain Side

Since I`ve Been Loving You

Thank You

Moby Dick

How Many More Times / Be bop a lula

Whole Lotta Love

-.-.-.-.-.-.-.-.-.

Olli-Matti Oinonen on 57-vuotias teatteriohjaaja, jolle musiikillisen herätyksen antoi Elvis. Siitä eteenpäin se tavallinen tarina: Beatles, Jimi Hendrix, Frank Zappa, Genesis, Yes, Led Zeppelin… Seuraa musiikkia edelleen, koska ei pidä itseään vanhana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: