• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Pekka kuuntelee: Steve Noonan ”Steve Noonan”, 1968

noonan60-luvun puolivälissä kolmelle nousevalle laulaja / lauluntekijälle povattiin auvoisaa tulevaisuutta – vuonna 1967 Jackson Browne, Tim Buckley ja Steve Noonan koristivat mm. Cheetah-lehden kantta.

Trion jäsenten urat kehittyivät kuitenkin eri tahdissa. Buckleyn ensimmäinen albumi oli ilmestynyt 1966, Noonanin debyytti saatiin markkinoille 1968, Browne aloitti levytysuran omissa nimissään vasta 1971, sitä ennen hän oli kunnostautunut lauluntekijänä (mm. Nico, Nitty Gritty Dirt Band, Tom Rush, Steve Noonan).

Steve Noonan on jäänyt näistä kolmesta tuntemattomimmaksi, samoin hänen yksinäinen Elektra-kiekkonsa aika harvojen herkuksi.

Alueellisesti (Kalifornia, Los Angelesin seutu) ja ajallisesti samaan poppooseen kuuluivat vielä mm. Greg Copeland, Penny Nichols, Jennifer Warnes, Jimmie Spheeris, Kathy Smith ja Mary McCaslin. Näistä ainakin Nichols ja Spheeris saattavat hyvinkin päätyä jossain vaiheessa tälle palstalle. Copelandin nimeen törmäät myöhemmin tässä tekstissä.

Kaliforniasta New Yorkiin, ja levylle

Los Angelesin eteläpuolella Fullertonissa koulua käyneet Noonan ja Browne lähtivät kokeilemaan onneaan – eli etsimään levytyssopimusta – New Yorkista: demo > levy-yhtiö > sopimus?

Elektra-merkin tutkaan Noonan osui Nina Music -musiikkikustantamon tuottamalla demotuplalla, jolla Jackson Browne ja Noonan esittivät biisejään. Noonan ihmetteli jälkikäteen, miksi häneen tartuttiin, mutta Browneen ei – varsinkin kun demotuplan neljästä levypuoliskosta kolme sisälsi Brownen musiikkia. Elektran Jac Holzmanin mukaan Browne ei pitänyt itseään vielä tuolloin valmiina levyttämään. Ja kun aika sitten viimein oli kypsä, Browne päätyikin Geffenille.

Siispä Elektra teki levytyssopimuksen Noonanin kanssa.

Hieno kiekko – paitsi artistin itsensä mielestä

Richie Unterberger, 60-luvun musiikkia useassa erinomaisessa kirjassaan kartoittanut historioitsija on taustoittanut myös monia CD-uudelleenjulkaisuja – kuten Steve Noonanin samannimistä levyä (Collectors’ Choice WWCCM06172). Unterbergerin saitilla on mielenkiintoinen Noonan-minihistoriikki ja haastattelu: http://www.richieunterberger.com/noonan.html

Sen mukaan Noonan on melkoisen tyytymätön Elektra-kiekkonsa toteutukseen: taustalla soittaa nimettömiä studiomuusikoita joiden ei annettu toteuttaa itseään, tuottajana mahdollisimman nopeasti ja halvalla valmista haluava Paul Rothchild – jonka nimi tosin poistettiin levyn kannesta artistin ja tuottajan välirikon vuoksi.

Itse en Noonanin mielipiteistä tiennyt hölkäsen pöläystä, kun levyn joskus 70-luvulla ostin ja siihen ihastuin.

Silloin musiikki kuulosti melodiselta, sähköiseltä, laululähtöiseltä folkilta. Noonanin jäntevässä ja vivahteikkaassa äänessä on voimaa, mutta kuitenkin herkkyyttä. Levy on sekä musiikillisesti että äänityksellisesti tasapainoinen – ei huippuja, ei laaksoja. Vaikka sävellykset ovat yleisilmeeltään aika toistensa kaltaisia, jokaisessa on kuitenkin tarpeeksi koukkua ja ideaa houkuttelemaan uusintakuunteluun. Olen kuulevinani Noonanin äänessä ja sävellyksissä positiivista kaihoa – rakkaudesta mies useimmissa tapauksissa laulaa.

Viiteen biisiin sanat on kynäillyt aiemmin mainittu Greg Copeland (on itsekin tehnyt kaksi albumia, ensimmäisen Jackson Brownen tuottaman Revenge Will Come 1982 , toisen Diana And James 2008). Noonan kuvaili kappaleiden syntyprosessia helpoksi: esimerkiksi yhteen biisiin Copeland lähetti sanat postitse Kaliforniasta, Noonan tekaisi sävellyksen siltä istumalta New Yorkissa (Back Alley Dream Street Song).

Huomionarvoista on, että Noonanin kiekolla on viisi Jackson Brownen kappaletta, joita Browne itse ei ole levyttänyt (She’s a Flying Thing, Shadow Dream Song, Tumble Down, The Painter, Trusting Is a Harder Thing (Browne-Noonan)). Ero näiden Brownen varhaisten kappaleiden ja myöhempien, hänen itse levyttämiensä sävellysten kesken on pieni – no, ehkä nämä aikaisemmat biisit eivät ole niin pohjattoman surumielisiä ja haikeita tai toisaalta poleemisia kuin hänen myöhäisemmät teoksensa. Eroa löydän myös henkilökohtaisuuden asteessa: myöhäisemmistä biiseistä kuuluu selkeämmin eletty elämä rosoineen, iloineen ja suruineen.

Siitä soittopuolesta

Kuuntelin eilen Tim Buckleyn alkupään tuotantoa. Ykkösellä hän on vielä aika selkeästi folk-artisti, tosin hyvin sähköisesti. Omaan makuuni Buckley oli parhaimmillaan toisella ja kolmannella albumillaan Goodbye And Hello sekä Happy Sad – tosin ero levyjen välillä on aika iso: kakkonen on lyhyempine kappaleineen selvä siirtymälevy kohti kolmatta ja sen pitempiä, improvisaatiopainotteisia biisejä. Joidenkin mielestä vasta seuraava Blue Afternoon oli hänen huippuhetkensä. Sen sijaan monien taivaisiin nostaman, kokeilevan Lorcan koen aika itsetarkoituksellisena, jopa piinallisena.

Miksikö horisen Buckleysta, kun aiheena on Noonan?! Koska Noonan pitää Buckleyta ja hänen improvisaatiosta – sekä instrumentaalisesta että lauletusta – voimaa ammentavaa musiikkiaan ainakin jossain määrin esikuvanaan ja inspiraation lähteenä.

Noonan halusi soittajiksi aikakauden nimekkäitä sessiomuusikoita – esimerkkeinä Felix Pappalardi, Bruce Langhorne ja Emil Richards. ”Liian kallista”, vastasi Elektra, ja rahtasi studioon nimettömiä mutta ammattitaitoisia studiomuusikoita. Noonan kuvailee heitä näin: ”Studiomuusikoita, jotka ottavat keikalle mukaansa pienen television jota voivat katsoa samalla, kun soittavat.” Otto ja valmis. Toisin kuin Buckleyllä, jolla oli bändeineen jostain syystä lupa revitellä ja kokeilla.

Steve Noonan: “Kyllähän kaverit soittaa osasivat, mutta ei heillä mitään uutta annettavaa musiikkiini ollut. Ehkä improvisaatio ei kuulunut heidän arsenaaliinsa. Jos olisin saanut soittajaksi vaikkapa David Lindleyn, lopputulos olisi ollut ainutlaatuinen. Oikeat soittajat, oikeaa musiikkia. Vaikka levy ei ehkä siitäkään huolimatta olisi myynyt mitään, siitä olisi ainakin voinut tulla keräilijöiden märkä uni musiikillisista syistä. Nythän levy on vain tuntemattoman kaverin kiekko 60-luvulta.” Ainoana valopilkkuna Noonan mainitsee kitaristi Vinnie Bellin, jonka kitaraefektit värittävät taustoja – paino sanalla ”efektit”.

Kalifornian ruosteiset kukkulat

Ainakin itselleni Noonanin levy kelpaa mainiosti ihan tällaisenaan, kiitos. Koen albumin positiivisena singer/songwriter-tuotteena – enemmän folkkina kuin rockina. Kovin kokeilevaa musiikki ei tosiaankaan ole, mutta olisikohan Noonanin haikailema musiikillinen improvisaatio sittenkin lyönyt korville vähän vanhakantaista laulumateriaalia?

-.-.-.-.-.-.-.-.-

Steve Noonan tekee edelleen musiikkia ja keikkailee Amerikan baareissa ja laajemmaltikin, hän kävi mm. Euroopassa tänä keväänä. Vaikka julkaisutahti ei päätä huimaa – kaksi kiekkoa tuon 60-luvun soolon jälkeen – laatu on korkea. Bringin’ It Back Home- ja Nine LIVEs -CD:t voi tilata ainakin miehen oman nettisaitin kautta, tulossa on Lightning Strikes Twice (piti tosin ilmestyä jo vuosi sitten, joten saas nähdä).

Kannattanee vielä huomioida ensimmäisen albumin takakannen valokuva, jonka on ottanut Linda Eastman (myöhemmin McCartney).

Steve Noonan ”Steve Noonan”, Elektra EKS 74017

www.stevenoonan.com

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: