Keitsi kuuntelee: Cream ”Goodbye”, 1969

Alkukesästä1966 Lontoossa perustetun, lyhytikäiseksi jääneen supertrio Creamin hajoamisen jälkeen sopimusteknisistä syistä julkaistu ”Goodbye” ei suinkaan ole bändin paras pitkäsoitto. Itse asiassa tuo kolmesta uudesta studiopalasta ja yhtä monesta livejamista koostettu kiekko on kokonaisvaltaisena kuunteluelämyksenä melko hajainen. Keskinkertaiseksi saattaisin jopa mollata, jollei mukana olisi kahta hyvinkin erilaista helmeä…

Eric Claptonin ja George Harrisonin kimpassa kynäilemä ”Badge” kuulostaa aina yhtä hyvältä. Creamille niin tyypillisestä heavy-blues ja hard-rock -ilmaisusta totaalisesti karanneessa biisissä on kaikki kohdallaan, harmonista loppupurkausta odottamaan jättävää loppusointua myöden. Aikanaan radioaalloilta muodostunut ensivaikutelmani tuosta maagisesta pop-rock -klassikosta ei kuitenkaan ollut likimainkaan noin suopea. Kaupalliseksi hapatukseksi se tuonaikaisen ’nothing but the blues’ -puristin mustavalkoisessa maailmankuvassa leimalaputettiin…

Vastaavasti Los Angelesin maineikkaassa The Forumissa lokakuussa 1968 äänitetyt livet ovat Creamia tyypillisimmillään. Joidenkin mielestä tylsimmillään, toisten tuntemuksissa terävimmillään.  Oma totuuteni on lähinnä lajia ’sekä että’. Vaikka jätkät ovat kaikki järjettömän hyviä soittajia, virtuooseja vailla vertaa, on bändiltä perinnöksi jääneessä lavamatskussa suuriakin laadullisia eroja. Enpä hirveästi välittäisi kuunnella putkeen kaikkia virallisia Cream-livejä, bootlegeista puhumattakaan…

Tuona iltana homma oli kuitenkin kundeillla hallussa. Eritoten 9-minuuttinen versio Skip Jamesin ”I’m So Glad”:ista on todellista jammailun juhlaa. Kun alun pakollisesta kehittelyvaiheesta on päästy yli, alkaa varsinainen tykitys. Clapton soittaa toki ihan asiallisesti, mutta aivan erityisesti jaksan ihailla Jack Brucen ja Ginger Bakerin kimppasoitantaa. Siviilissä kundit saattoivat olla myrkkyä toisilleen, mutta eivätpä erimielisyydet näytä lavalla riivaanneen. Ainakaan tuona iltana. Varsinkin miksauksessa pintaan nostettu Brucen bassottelu on sanalla sanoen uljasta.  Se kyllä vähän nyppii, että jo nyt hirven lailla laukkaava jamijakso pannaan poikki siinä vaiheessa, kun äijä vasta on pääsemässä täyteen vauhtiin!   

Nuo kaksi toisistaan tyystin poikkeavaa namupalaa tekevät ”Goodbye”:sta minulle rakkaan Cream-reliikin. Ei kuitenkaan sitä kaikkein rakkainta… 

John Mayall’s Blues Breakersin ja Fleetwood Macin ohella Cream oli muuten ensimmäisiä bändejä, jotka näin livenä Helsingin Kultuuritalolla. Se oli ikimuistoinen elämys, sekä silmävaraisesti että korvamääräisesti muisteltuna. Useammallakin kotimaisella kitaristilupauksella oli matkassa teatterikiikarit, joiden avulla oli tarkoitus saada tolkkua kokomustiin pukeutuneen, psykedelisesti maalattua Gibson SG:ä soittaneen  käkkäräpää-Claptonin otelautatyöskentelystä. Taisi olla myös ensimmäinen kerta, kun valtaosa meistä näki wah wah -pedalin polkemista lavaolosuhteissa. 

Keväällä 1969 julkaistun ”Goodbye”:n alkuperäiset vinyylipainokset ovat Polydor 583 053 (UK) ja Atco SD 7001 (USA). Vuosikymmenien saatossa uusintajulkaisuja on pukattu markkinoille läjäpäin. Myös CD-versioita lienee useampiakin. ”Goodbye”:sta ja muista Cream-albumeista saat syventävää  infoa esim. täältä www.music-city.org/cream/discography/

      

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: