• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Rickie Lee Jones Tavastialla 9.3.

Se oli silloin (Rolling Stone 1979)

Hääräsin 70-80-lukujen vaihteessa Sturen Levy -nimisessä levykaupassa Tennispalatsissa, nykyisen Finnkinon paikalla. Kaupassa pyöri yksi harvoista levy-yhtiöiltä saaduista promovideoista, videolla Rickie Lee Jones tulkitsi ”Chuck E’s in Love” -biisin. Se jäi kaaliin – heavy rotation. Daamin ensimmäinen albumi pyöri myös ahkerasti, mutta sitten daideellisuus – todellinen tai kuviteltu – sai neulan karttamaan seuranneita kiekkoja satunnaisia pyöräytyksiä lukuunottamatta. Tosin erinomainen ”It’s Like This” -coverkiekko on vauhdittanut lukuisia juhlia.

Mutta jumankekka! Tavastian keikan innoittamana on pakko kaivaa esille vinyylit ja ceedeet (ja tutustua vihdoin tuohon uusimpaan ”Balm in Gilead” -lättyyn). Varsinkin ”Pirates”-kiekon materiaali säväytti: levyn ilmestymisaikaan en jaksanut siihen syventyä; minkä virheen teinkään, sillä nyt on pakko (tai nautinto) lohduttautua uudelleenlöytämisen ilolla.

Tavastialla Rickie Lee Jones antoi itsestään kuvan vaativana, jopa ehkä vähän pottumaisena, taiteilijana. ”I’ll only be here an hour, then you can talk all the fuck you want.” -repliikki vähän hiljensi levotonta yleisöä. Ehkä levollinen ulkokuori peitti räjähdysherkän luonteen? No, keikan päästyä vauhtiin yleisökin rauhoittui (tai äänekkäimmät siirtyivät baarin puolelle). En tiedä oliko Jonesin esiintyminen esittämistä vai aitoa herkkää taiteilijaluonnetta. Ja jos yleisön puhe häiritsi noinkin paljon, miksi hän ei heittänyt pellolle backstagen ovesta edestakaisin könynneitä, kaljaa ryystäneitä siipiveikkoja?

Trion basisti ja rumpali jäivät selvästi statisteiksi, ei ollut epäilystäkään kuka oli illan tähti. Yllättävän paljon akustiseen ja sähkökitaraan flyygelin sijasta tukeutuen Jones puristi viimeisenkin pisaran tunnetta monimuotoisista biiseistään. Hänen lauluäänensä on säilynyt erinomaisen ilmeikkäänä ja vahvana – Laura Nyro-maiset korkeatkin äänet löytyivät. Ja vaikka biisimateriaali vaihteli aika tavalla, yli puolitoista tuntia kului kuin siivillä. Loppujen lopuksi Jones taisi sittenkin lämmetä ja unohti keikan alkuvaiheen hälinät (”You are louder than me, and I have a microphone.”). Kaiken kaikkiaan erittäin nautittava, elämänmakuinen konsertti!

Pekka

PS. On muuten harvinaisen palkitseva (tosin teknisesti vaativa) saitti: www.rickieleejones.com

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: