• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Miesten lehdet (ja ehkä muutaman naisenkin?)

Onko se Uncut, Mojo, Word, Record Collector, Shindig, Wax Poetics, Paste, Ugly Things – vai joku muu? Siis se PARAS miesten lehti?

Luin tänä aamuna junassa Word-lehden vuoden viimeistä numeroa, jossa katsotaan taaksepäin koko menneeseen vuosikymmeneen. Parhaat elokuvat, parhaat levyt… Muutama erinomainen kirjoitus, mm. Charles Shaar Murrayn arvio White Stripesin White Blood Cells -kiekosta sekä Paul du Noyerin retrospektiivi Lucinda Williamsin World Without Tears -albumiin.

Omasta näkökulmastani Wordin suurin ansio ovat persoonalliset palstat, (mm. David Hepworth), joilla tarkastellaan musiikki- ja viihdeteollisuutta ja niiden ilmiöitä. Usein kirjoittajilla on hyviä näkemyksiä ja oivalluksia – aiheet tosin keskittyvät monesti Britannian markkinoihin ja kummallisuuksiin – joiden avulla pysyy ajan ja puheenaiheiden tasalla, vaikka itse ei saarivaltion medioita aktiivisesti seuraisikaan.

Puhtaasti musiikillisessa mielessä Word jää sen sijaan huomattavasti jälkeen Uncutista ja muista.

Uncut on selkeästi meikäläisen suosikki jo käsittelemiensä musiikkityylien vuoksi: folk, country, rock, uusi, vanha, siltä väliltä. Koko ikänsä salamavalojen ulottumattomissa uutterasti uurastaneet kulttiartistit saavat osansa, kuten myös uudet lupaukset.

Viimeksimainitut ovat muuten omasta mielestäni myös se suurin kritiikin aihe. Varsinkin näistä alt.country-nimikkeen alle luokiteltavista toiveikkaista artisteista Uncut leipoo jo erittäin varhaisessa vaiheessa koko musiikkityylin soihdunkantajia, vaikka kantti ei siihen vielä riittäisikään. Esimerkkinä vaikkapa Felice Brothers, jota Uncut päätoimittaja Allan Jones etunenässä on ylistänyt. Mainion pirteä bändi, ei siinä mitään, perinnetietoisuuttakin löytyy. Uncut on verrannut poikia the Bandiin – hmmm. Musiikissa on ehkä samaa maanläheisyyttä, mutta ainakin paljon the Bandia kuunnelleelle syvyys, omakohtaisuus, traagisuuskin puuttuu. Näin yhtyeen kesällä: punaposkisia, (teini?)viiksekkäitä, iloisen ja huolettoman oloisia kavereita. Mutta että the Band! Hah!

Muuten: tuntuu lähes… hävettävältä, kun iäkäs mies lukee esimerkiksi Record Collectoria julkisesti junassa. Tulee tunne, että pitäisi nostaa kaulukset pystyyn ja leikkiä näkymätöntä. Ihan kuin lukisi kaikkien nähden oikeaa miesten lehteä!

Pekka

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: