Steve Earlen viimeisimmän, Townes-nimisen levyn ympärille rakennettu soolokeikka toi ehkä karustikin ilmi verevän Earlen ja edesmenneen, levyn inspiroineen Townes Van Zandtin hyvät ja huonot puolet.
Van Zandtin armottoman herkästä musiikista olen pitänyt aina – muistakin biiseistä kuin niistä muutamasta paljon referoidusta klassikosta. Vanhat Poppy- ja Tomato-kiekot ovat soineet tiiviisti – myöhäisempiin, osin jälkeenjääneisiin kiekkoihin en oikein ole saanut otetta. Van Zandtin klassikkopäästä Earlekin repertuaarinsa pääasiassa ammensi, ja ryyditti settiä omilla kappaleillaan. Miehen käsittelyssä alunperin hauraat biisit saivat uutta pontevuutta – ja ehkä vähän turhaakin runnomista. Vähän sama kuin hienostunutta lihalientä suurustettaisiin lihapiirakalla… molemmat hyviä yksinään, yhdessä aikamoisen tuhti annos.
Nautin Earlen kertomuksista hänen ja Van Zandtin yhteisiltä, huuruisilta vuosilta; tarinat toivat aluperinkin koskettaviin kappaleisiin uusia värejä ja vivahteita. Earlen oma Jerusalem kasvoi herkistäviin sfääreihin, keikan lopettaneet Guitar Town ja Copperhead Road tuntuivat sen sijaan turhilta vetäisyiltä. Ehkä ensi kerralla Allison Moorerin ja bändin kanssa?
Pekka
Townes Van Zandt: Pancho And Lefty tv:ssä 1993, juontajana aika hehkeä Nanci Grifftith… – jonka muutaman vuoden takainen Savoy-keikka jätti aika laimean sivumaun.
http://www.youtube.com/watch?v=YtzgwNDZAs4
Filed under: Konsertit |
Vastaa