18.5.2012
Autossa soi…
Rättö ja Lehtisalo: ”UU mama” (Ektro, 2010) – Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon eksentrinen pop-rock-kiekko. Melodiaa ja kekseliäisyyttä löytyy: monipuolisia sovituksia, aika järjettömiä sanoituksia, Rätön persoonallista laulua. Ehkä juuri lauluääni on se elementti, johon kuuntelu voi tyssätä – siitä joko sisäisesti hitaasti hymyillen pitää, osana kokonaisuutta sietää tai sitten kuuntelu tyssää vähän (tarkoituksellisesti?) lapsenomaiseen lauluun.
Kokonaisuutena Rätön ja Lehtisalon musiikki palauttaa oman mieleni 70-luvun alkupuolelle. Huippumelodiset ja kekseliäät 10cc-biisit ja myös Rupert Hinen Quantum Jump -yhtye kokevat uuden, sisäisen tulemisen. Mukavia muistoja, muistettavia biisejä ja mielikuvituksella työstettyjä sovituksia. Ehkäpä siisti poppilaulu olisi ollut Rätölle ja Lehtisalolle jo liikaa, ja se persoonallinen avantgarde-elementti menetetty?
Uskaltaisinko seuraavaksi tarttua Circlen ”Infektio”-kiekkoon, joka seuraavaksi vaanii soitinta – riveissä myös Rättö ja Lehtisalo.
Pekka
—————————————-
2.5.2012
Mitä tänään luin?
The Word – silloin, kun aviisiin ehtii kunnolla paneutua – tarjoaa tuhdin ja monipuolisen paketin ei pelkästään musiikkia, vaan juttua populaariviihteestä yleisemminkin. Sisällön rikkaudesta tulee vähän mieleen 70-luvun ja 80-luvun alun Rolling Stone pitkine haastatteluineen.
Muistelen Rolling Stonen klassikkoprofiileja ja -reportaaseja, joihin oli käytetty aikaa, rutistusta – ja rahaa. Ehkä kirjoittajiksikin oli seuloutunut persoonallisempia, jopa sairaan persoonallisia tyyppejä. Mahtijuttuja!
The Wordin resurssit ovat toki rajallisemmat: lukijoita eli tilaus- ja irtonumerotuloja vähemmän, mainoshinnat todennäköisesti alhaisemmat. Näistä lähtökohdista on upeaa, että The Word ilmestyy nykyään myös iPad-versiona – lehden mukaan ensimmäisenä alan lehtenä.
Itse odotan postimiestä.
Pekka
————————————————
20.4.2012
Autossa soi…
ties kuinka monetta päivää Eleanoora Rosenholmin kolmas albumi ”Hyväile minua pimeä tähti” (Fonal 2011). Musiikista – siis sävellyksistä – vastaa voimakaksikko Mika Rättö ja Pasi Salmi, sanoituksista Rättö, äänessä on Noora Tommila. Ystäväni Jouni Repo on yhtyettä ja laulajaa – naislaulajaa – jo aikaisemmin kehunut ja useamman kerran keikalla tutkaillut, joten pitihän levy tarkistaa.
Renessanssinero Rättöähän on kuultu ja kuullaan monissa muissakin yhteyksissä (mm. Kuusumun profeetta, Circle) – miehen mielikuvitus tuntuu juoksevan sen verran vilkkaana ja tuottavan niin erityyppisiä konsepteja, että kullekin pitää avata oma projekti.
Projekti nimeltään Eleanoora Rosenholm ei kyllä muistuta yks yhteen mitään aiemmin kuulemaani, siksi se varmaan onkin pyörinyt soittimessa varsin kauan – enkä muuten lainkaan tiedä, ovatko kaksi aikaisempaa julkaisua yhtään tämänkaltaisia! Jos nyt joitain mielleyhtymiä mainitsen, niin Noitalinna Huraa! ja Jaakko Kangosjärvi, ja yhdistävänä ominaisuutena vilpittömyys ja naivismi, tahallinen tai tahaton, varsinkin sanoituksissa.
Projektin nettisivuilla musiikkia kuvaillaan popiksi, ja sitä se varmaan pohjimmiltaan onkin, mutta kokeellista sellaista! Jämäkän biitin ja Tommilan tyttömäisen laulun rinnalle tuodaan elementtejä, jotka joskus värittävät biisiä erinomaisesti, joskus irrallisemmin: kaikkea se mielikuvitus tuottaa! Kaiken kaikkiaan ravitseva annnos.
“With Noora’s amazing vocal work and the genius backing band they create a disco any housewife serial killer would be proud to dance to.” Heh.
Pekka
———————————–
12.4.2012
Proge-ilta Gloriassa
Lauantaina 14.4. Colossus tarjoaa Kulttuuriarena Gloriassa Helsingin Pieni Roobertinkadulla neljä kotimaista proge-bändiä: jo 70-luvulla aloittanut Progression (nykyään mukana myös basisti Jan-Olof Strandberg), samoihin aikoihin toisaalla aktivoitunut Pax Romana, uusi turkulainen juuri levynsä julkaissut tulokas Half Apple, sekä Time Traveller Juhani Nisulan johdolla, viimeksi mainitun vahvistuksena soittaa Jukka Gustavson!
Lippujen hinta ei päätä huimaa: 10 eurolla neljä yhtyettä!
Ja jane Nosturissa!
Niin, siis se saksalainen jane – pienellä alkukirjaimella – kaukaa menneisyydestä ensimmäistä kertaa Suomessa perjantaina 27.4. Nosturissa. Lämmittelijänä Hidria Spacefolk, lippuja näköjään Tiketista 29 euron hintaan.
————————————————
5.4.-8.4.2012
Autossa soi…
Etapilla Vantaa–Lahti: Uncle John Trio ja “For Your Pleasure” (Goofin’ 2011). Country-standardeja ja muutama trion keulamiehen, laulaja-kitaristi John-Peter “Petsku” Lemströmin omakin biisi. Kun Goofin’illa ollaan, niin tahdin voi olettaa olevan lähempänä rockabillya kuin countrya – ja niinhän se onkin. Asiallista, aiheesta lipsumatonta soittoa (Lasse Sirkko, basso ja Tuomas Metsberg, soolokitara), rävähtää ehkä keikalla vieläkin rämäkämmin?
Etapilla Lahti–Mikkeli: Teemu Viinikainen Trio ja ”Nyt!” (Prophone 2011). Useassa muussakin yhteydessä kuultu kitaristi Viinikainen, bassossa Ville Herrala ja rummuissa Mika Kallio – tuttuja nimiä myöskin. ”Siks oon mä suruinen” -klassikkoa lukuun ottamatta Viinikaisen omia biisejä (”Maahisessa” tekijöiksi merkitty myös Herrala ja Kallio). Viinikaisen sujuva, usein tunnelmoiva ja joskus vähän syyskasteinen soitto on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se täydentää, laajentaa värikirjoa ja tarjoaa kontrastia muille soolosoittimille. En ole unohtanut Viinikaisen ja Timo Kämäräisen ylittämätöntä kitaraduetointia Kämäräisen soolokiekolla! Sujuu se tyylittelevä soitto toki Viinikaiselta itsekseenkin. Kaipaa useampaa kuuntelukertaa.
Etapilla Mikkeli–Varkaus: Diana Ross ja vuoden 1971 ”Surrender”-albumin uudelleenjulkaisu runsaiden bonusten kera (Hip-O-Select, 2008). Vaikka Rossin sooloalbumit laadukkaita ovatkin, jäävät ne auttamatta vaivattomasti etenevien Supremes-puolten varjoon. Tälläkin levyllä Ross joutuu pinnistelemään päästäkseen isojen biisien ja isojen sovitusten varjosta. Hartioille sovitetaan diivan viittaa.
Etapilla Varkaus–Joensuu: Steve Cropper ja ”Dedicated” (429 Records, 2011) – Jon Tivenin ja Steve Cropperin yhdessä tuottama kokoelma alaotsikoltaan ”A Salute to the 5 Royales” ja varsinkin yhtyeen kitaristille ja säveltäjälle, Steve Cropperin uraa ja soittoa inspiroineelle Lowman Paulingille. Aikamoinen määrä vierailijoita (mm. Steve Winwood, Bettye LaVette, Delbert McClinton, Sharon Jones, Lucinda Williams) – sekä laulajia että soittajia (jälkimmäisistä oudoimpana vierailijana Brian May!) . Cropperin pistävä, pureva, liioittelematon ja laulajia kirittävä soitto ei hallitse biisejä, vaan soolot ja kompit ovat just-oikeaan-aikaan-oikeissa-paikoissa. Pitääkin perehtyä uudelleen alkuperäisiin.
Siellä sun täällä Pohjois-Karjalassa: Melvins ja ”The Bride Screamed Murder” (Ipecac 2010) – jäi kesken, sillä yhtyeen meno ja mekkala tarjosivat liian karkean ristiriidan auringonpaisteisille, rauhoittaville vaaramaisemille.
Etapilla Lieksa–Lappeenranta: Corea, Clarke & White: “Forever” (Concord 2011), tupla, jonka ykköskiekko on äänitetty trion kiertueella syksyllä 2009, kakkoskiekko studiossa. Biisit ovat tuttuja kunkin herran soolo- ja yhtyetuotannoista, mukana myös standardeja, ehkäpä he ovat tahoillaan ja / tai yhdessä niitäkin levyttäneet, en tiedä. Upeita soittajia toki, tuntuu vain että nojataan maineeseen ja virtuoosimaiseen soittoon. Jostain pitäisi nimittäin vielä se inspiraatiokin kaivaa. Kakkoskiekon vierailijat, kitaristi Bill Connors, viulisti Jean-Luc Ponty ja Chaka Khan tarjoavat väriä, sähköä ja sähäkkyyttä, biisit ovat pääosin nytkin tuttuja Return To Forever -klassikoita.
Etapilla Lappeenranta–Vantaa: Pandarion ja ”Behind the Curtains” – yritin ottaa tähän uutta näkökulmaa, kiekkoa kun on tullut pyöriteltyä lukuisia kertoja jo aiemmin. Taisin sen löytää, siksi siitä kohta hieman laajemmin.
Pekka
—————————————-
31.3.2012
Autossa soi…
John Scofield ja miehen uusin ”A Moment’s Piece” – joka oikeastaan olisi kuulunut samaan nippuun Pat Methenyn ”What’s It All About” -levyn kanssa. Lainaa vaan… paitsi että Scofieldin levyllä on myös omia biisejä, niidenkin tulkinta tosin noudattelee lainabiisien henkeä: hitaita, mietiskeleviä, melodioita tunnustelevia, nyansseilla herkuttelevia.
Päällisin puolin pieni yhtye – Scofield sekä Larry Goldings (koskettimet), Scott Colley (basso) ja Brian Blade (rummut) – kuulostaa kuin se säestäisi kutujazzillaan jääpalojen kilinää drinkkilaseissa. Soitto on kuitenkin niin taidokasta ja biisien ytimen tavoittavaa, että musisointia ja tunnelmaa pysähtyy pakostakin nauttimaan. Sen lisäksi, että jokainen soittaja on instrumenttinsa mestari – niin suvereeni, että tarvetta itsensä korostamiseen ei enää ole – heillä tuntuu olevan telepaattinen yhteys toisiinsa.
Vaikka lainabiisit ovat hyvinkin tuttuja (mm. ”I Loves You Porgy”, Beatlesien “I Will”, “You Don’t Know What Love Is”), ne tarjoavat omien biisien ryydittämässä kokoelmassa lohduttavia, upean nostalgisia hetkiä. Scofield ja välillä myös Goldings tiristävät soittimistaan makeita ja osuvia tulkintoja ja sooloja, jotka osuvat kuuntelijaa tismalleen siihen arimpaan paikkaan.
Pekka
—————————————————————
26.3.2012
Terveisiä Järvenpäästä!
Tarkoitan siis Järvenpään levymessuja, jossa Keitsin kanssa seisottiin tällä kertaa myyntipöydän takana. Tosin ihan ilman omia ostoksia ei tälläkään kertaa selvitty, vaikka ruotsalaisia myyjiä paikalla ei yhtä lukuun ottamatta ollutkaan. Paikkana oli toistamiseen Järvenpää-talon valoisa aula: tilana avara ja toimiva, seinät taitavat tosin myyjien määrän suhteen tulla jo vastaan. Vielä kun paikalle saisi tilapäisen seteliautomaatin (onko sellaisia olemassakaan?), niin ostajat voisivat vapaammin käyttää kapitaaliaan.
Ostajien määrästä en sen kummemmin osaa sanoa, kuin että kohtuullisesti näytti kauppa kaikilla käyvän. Myyjänä sitä tietysti mietti, että tuliko mukaan oikeanlaista tavaraa, kun välillä meni pitkiäkin aikoja ilman yhtään äksöniä. Ja sitten taas tuli yllätyksiä, kun joku osti tinkimättä kiekkoja, joita oli raijannut mukana jo vuosikausia ilman mitään kiinnostusta.
Levymessujen lukumäärästä päätellen tapahtumia kannattaa ilmeisestikin järjestää. Ehkä ne eivät rahallisesti rikastuta, mutta tarjoavat tyydytystä musiikki- ja vinyylifriikeille, ja korvaavat omalta osaltaan levykauppakatoa. Viimeisimpänä lopettajana on Helsingin Viiskulman Popparienkeli, joka toimii kuulemma enää kuukauden verran.
Pekka
——————————————
12.3.2012
Autossa soi…
Kimmo Pörstin ystävällisesti lähettämä Mist Season -kokoonpanon toinen kiekko ”Woodlands”. Yhtyeen kolmannesta ja toistaiseksi viimeisimmästä ”Reflections”-levystä kirjoitin joitain viikkoja sitten pidemmän arvion. ”Reflections” tuotti hyvinkin positiivisia vibraatioita, vaikka onkin kokoelma aikaisemmin julkaistuja raitoja. Kiekosta jäi huomattavan värikäs ja verevä mielikuva. Tanakkaa ja melodista jazzrockfolkproge-fuusiota, ihan omanlaistaan. Kun kuuntelen noin viiden vuoden takaista ”Woodlands”-kiekkoa, pudotan fuusiomääritelmästä pois rockin ja progen – ja lisään viihteen, pienellä varauksella tosin.
”Woodlands” sijoittuu ”Reflections”-kiekkoa selkeämmin perinteisemmän jazzin piiriin – melodisia teemoja, turvallisia ja tyylikkäitä sooloja, hienoisia folk-vivahteita. Pitkältä levyltä – en tarkoita long play -levyä, heh, vaan kestollisesti pitkää kiekkoa – löytyy myös mietiskelevämpää tunnelmaa. Rauhoittavaa vaikutusta vahvistavat hienon CD-vihkosen kauniit valokuvat suomalaismetsistä.
Keijo Hakala (basso), Timo Kajamies (koskettimet), Jukka Pitkänen (trumpetti), Kimmo Pörsti (rummut), Kari Rantakallio (saksofoni) ja Tommi Varjola (kitara) muutaman vierailijan tukemana (mm. Wasa Express -yhtyeen Åke Eriksson, Bo Hallgren, Tomas ja Mikael Berglund yhdessä biisissä) kutovat tyylikkään, korkeatasoisen ja erittäin viihdyttävän kokonaisuuden. Tarttumapinnaksi löydän ainakin Tommi Varjolan taidokkaan kitaroinnin useammassakin kappaleessa.
Kyllä tässä maassa osataan tehdä omaehtoisesti hienoa musiikkia!
Pekka
—————————————————–
5.3.2012
Autossa soi…
Tuomas Wäinölän hillitön sähkökitarapläjäys ”Human Being” – kaverin soolodebyytti. Pop & Jazz Konservatoriossa opiskellut Wäinölä on ehtinyt soittaa jo lukuisia vuosia mm. Nylon Beatissa, Timo Kotipellon yhtyeessä, Jonna’s Problemissa ja viimeksi Paula Koivuniemen taustalla. Wäinölän soittokavereiksi on erinäisissä kokoonpanoissa siunaantunut Anssi Nykäsen ja Laurin Porran tapaisia virtuooseja, jotka ovat päätyneet myös tälle levylle.
Nettisivuillaan Wäinölä mainitsee esikuvikseen Yngwie Malmsteenin, Slashin, Al DiMeolan, Steve Morsen, Steve Vain ja Gary Mooren – sähäkästi, kovaa ja korkealla siis liidellään, ankaralta tiluttelultakaan ei vältytä. Ja tiluttaa Wäinölä todella osaa! Eikä ainoastaan sitä, vaan Wäinölä myös vääntää, kääntää, liu’uttaa ja nau’uttaa – kitarat, efektit ja vahvistimet saavat kyytiä. Taitava kaveri!
Wäinölällä on ollut vuosia aikaa koota biisejä kiekolleen. Paljon ideoita, paljon sooloja, paljon soittimia, myös puhaltimia ja koskettimia, moniosaisia ja -säikeisiä biisejä. Vaikka jokaisessa oma punainen lankansa onkin, joitain biisejä olisi ehkä voinut tiivistää. Aika kylläisen olon albumi tuottaa. Jos jatkossa sieluni ikinä huutaa sähkökitara-annosta, tiedän millä levyllä nälkäni tyydyttyy. Silti: Wäinölän ”TW’s Boogie” raivaa tiensä kotimaisten sähkökitarasinfonioiden kärkikaartiin.
Pekka
————————————————————–
2.3.2012
Autossa soi…
Sven Zetterbergin Grounded in Reality – ensimmäisistä tahdeista mukaansa imaiseva ruotsalaisen pitkän linjan blues- ja soul-laulajakitaristiharpistin viimeisin levy. Kuten tänä vuonna 60 vuotta täyttävä artisti itse kotisivuillaan kuvailee, kiekolla on enemmän soul- ja pop-sävyjä kuin hänen aikaisemmilla juuripitoisemmilla tuotoksillaan. Myös huuliharppu on jätetty kaappiin – tai vesilasiin. ”Blue eyed soul” lienee hyvä kuvaus tämän CD:n musiikkityylistä.
Itseeni tällainen popularisoitu mustan musiikin lite-versio puree enemmän kuin hyvin, mieleen tulee vaikkapa James Hunter. Zetterberg on – kuten Hunterkin – myös erinomaisen tyylikäs kitaristi, joka pistää tälläkin kiekolla menemään välillä terävästi purevat, välillä hunajaisesti syleilevät soolot vaivattomasti.
Mukana on iso popula ruotsalaisia muusikoita puhaltajia, jousistoa ja taustalaulajia myöten. Se taas johdattaa ajatukset Southside Johnnyyn, myös lauluilmaisun suhteen: Zetterbergillä on laulussaan samanlaista hikistä puserrusta kuin John Lyonilla, kuuma peruna suussa tai ilman.
Hieno levy! Kattokaas muuten miehen tyylikkäitä kotisivuja: www.svenzetterberg.com
Pekka
————————————-
24.2.2012
Autossa soi…
”Turkish Freakout”, kokoelma turkkilaista rockia 1970-luvulta – ja yksi vuodelta 1969. Esiintyjistä osa on kansainvälisestikin tuttuja nimiä muilta kokoelmilta ja uudelleenjulkaisuilta, esimerkiksi Erkin Koray, Baris Manco ja Ersen.
”Freakout” kokoelman nimessä antaa ehkä vähän harhaanjohtavan kuvan, sillä kaikki biisit eivät suinkaan ole rajuja, eksoottisia revityksiä, vaikka niitäkin kiekolta löytyy. Mukana on myös tavallisempaa pop-rockia, turkkilaisin vivahtein – ei nyt ihan bouzouki-poppia, mutta läheltä liipataan. Toki turkkilaiset tuon ajan supertähdet edustivat laatua, ja ihan mielikseen tätä siksi kuunteleekin.
Kuvitellaan vielä näin: englantilainen kuuntelija saa käsiinsä kokoelmat ranskalaista, turkkilaista ja suomalaista rockia 70-luvulta. Sanoisin, että kuuntelijamme voisi ihmetellä, kuinka samanlainen pohjajytke kaikkien maiden musiikissa sykkiikään.
Pekka
——————————————————-
17.2.2012
Autossa soi…
Jaakko Eino Kalevin viime vuonna julkaistu Töölö Labyrinth (JEKS Viihde). Artistiin perehtymättömänä en yhtään tiennyt mitä odottaa, mutta kokeilu kannatti – kiitos taas Tikkurilan kirjaston. En tosin vieläkään tiedä mihin genreen tämän sijoittaisin: iso, aitojen jousien kannattelema soundi, artisti itse viihtyy kitaran, basson, koskettimien ja rumpujen parissa, vokaalit ovat lähinnä kuriositeetteja.
Musiikki etenee sulavasti ja ilmavasti, pienin, muutaman soinnun variaatioin. Joskus tosin livahdetaan kohti lemmenlaivan lipevää kurssia – taustamusiikiksi Töölö Labyrinth ei ehkä kuitenkaan ole tarpeeksi viihteellistä, siksi tarmokkaasti ja hypnoottisesti osa biiseistä pumppaa menemään. Mielleyhtymiä: David Axelrod, Jimi Tenor… olisiko tämä enemmänkin tyyliharjoitelma? Kiinnostava tuttavuus joka tapauksessa!
Wikipedian mukaan JEKS (siis Jaakko Eino Kalevi Savolainen) operoi useassa yhtyeessä, pitää pistää seurantaan: Yön Syke, Muuan Mies, Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto, Mad Spiders, Old Rambling Boys, Time Garden – tiedä sitten mitkä näistä ovat aktiivisia.
Pekka
—————————————-
15.2.2012
Autossa soi…
Suomenruotsalaisen Sepia-duon – kitaristi Lauri Schreckin ja queerfeministi (no näin yhtyeen nettisivuilla lukee – ja vielä tässä järjestyksessä!), laulaja ja musiikkipedagogi Victoria Lindqvistin – folkpopkiekko Flod.
Aluksi uumoilin, että akustinen, vaikkakin sähköistetty ja päällekkäisäänitetty kitara ja yhden laulajan ääni voisivat pitemmän päälle pitkästyttää, jos asialla eivät olisi maailmanluokan ammattilaiset tai huikean koskettavat biisit. Jo useamman vuoden toiminut duo on kuitenkin kehittänyt oman, toimivan konseptinsa, jossa Lindqvistin välillä hyvinkin vapaa ja villi ilmaisu ja Schreckin vahvasti efektoitu kitara sekä taustalaulu – joissain biiseissä myös basso – tarjoavat tarpeeksi soundillista eloa ja vaihtelua. Keikoilla duon tukena on lisäksi Riku Kantola (kitara, laulu, haitari).
Nettivideon perusteella Lindqvist on laulajana yhdistelmä Björkiä ja Anna Järvistä – fyysisesti edellistä, lauluäänellisesti jälkimmäistä. Lauluissakin on jotain järvismäistä, tai oikeastaan yleisemmin ruotsalaista, vapaasti leijuvaa folkkia, vapaampaa kuin suomalaisten joskus aika kanttikertaakanttibiiseissä. Varhainen Joni Mitchell ja naapurin Turid ovat myös mielleyhtymiä. Miellyttävä tuttavuus, olisi pitemmänkin tarinan arvoinen!
Pekka
————————————————
9.2.2012
Autossa soi…
America-yhtyeen ”Back Pages”, kokoelma Gerry Beckleyn ja Dewey Bunnellin laulamia rock- ja pop-klassikoita. Armottoman melodinen kokonaisuus, tuttujakin tutumpia biisejä, häpeilemättömän hunajaista tulkintaa – kertakuuntelu tyydyttää joksikin aikaa makeannälän.
Äärettömän vanhanaikaista meininkiä: sovitukset seuraavat uskollisesti alkuperäisiä sävellyksiä (ja sanoituksia) ja korostavat niiden upeutta. Kohokohtia ovat ehkä Brian Wilsonin ”Caroline No”, Mark Knopflerin ”Sailing to Philadelphia” (Knopfler itse ravitsee tulkintaa parilla verevällä fraasilla), Paul Simonin ”America” sekä ”Someday We’ll Know”, ainakin itselleni tuntemattomalta New Radicals -yhtyeeltä. Joni Mitchellin ”Woodstock”, Neil Youngin ”On the Way Home”, Jimmy Webbin ”Crying in My Sleep” – kyllähän näitä – taas kerran – mielikseen kuuntelee.
Vaikka America-trion alkuperäisistä jäsenistä Dan Peek ei enää ole joukossamme, Beckley ja Bunnell ylläpitävät tämän musiikkityylin perinnettä. Pehmoa, ehdottomasti!
Pekka
———————————————–
6.2.2012
Progea konsertissa
Samalla, kun tutustuin Mist Season -yhtyeeseen ja sen jazzrockproge-johdannaisiin, törmäsin mielenkiintoiseen konserttiuutiseen: 31.3.2012 Espoon Sellosalissa tarjotaan AN EVENING WITH PROGRESSIVE MUSIC. Esiintymässä – Strandberg Project, eli Jukka Gustavson, koskettimet ja laulu, Sami Virtanen, kitara, Jan-Olof Strandberg, basso ja Rami Eskelinen, rummut – Esa Kotilainen soolona – Paidarion, eli Elina Hautakoski, laulu, Jaan Jaanson, kitara, Kimmo Tapanainen, koskettimet, Risto Salmi, fonit, Jan-Olof Strandberg, basso sekä Kimmo Pörsti, rummut
Liput myynnissä esimerkiksi Lippupisteen sivuilla, hinta alkaen 16 e – ei ole muuten paljon kolmesta esiintyjästä!
Pekka
——————————————-
2.2.2012
Autossa soi…
Johanna Kurkelan viime vuonna ilmestynyt ”Hyvästi, Dolores Haze” – juu, ihan totta. Olin laulajatarta kuuntelematta, mielikuvien perusteella lajitellut hänet ”uutta kotimaista iskelmää” -laariin.
”Miksi heität aikaasi iskelmien kuunteluun, etkä korosta edistyksellisyyttäsi paneutumalla aivonystyröitä ärsyttävään venkoiluun?”, olisin itsekin, vähän snobina, kysynyt vielä jokin aika takaperin. Pari viikkoa sitten juttelin tutun, perinpohjaisesti musiikkia tuntevan radiotoimittajan kanssa, ja hän palautti sfääreistä maan pinnalle. Taustalla soi silloin Adele, ja juttu meni jotenkin näin: ”Ajan tasalla ja ajassa pysyäkseen pitää seurata myös sitä, mitä suuri yleisö kuuntelee. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta tietämätön ja ylimielinen ei ole varaa olla”.
Tuon innoittamana lainasin kirjastosta Kurkelan. Ehkä isolla kankaalla iskelmälaarissa ollaan, joo, mutta kyllä mukana on myös laulelmaa, poppia, vähän irkkusävyjä – ei kauhean kaukana toisesta Johannasta eli Iivanaisesta (sävykästä lauluääntä myöten), myös Anna Puun viaton kuulakkuus vilahtaa. Biisintekijöinä Kilpeläinen, Tapio, Brunila, Kiiskinen, Koskinen, Tuomas Holopainen… A-listaa.
Tunnustan.
Pekka
——————————————–
1.2.2012
Tuli luettua…
uusi Mojo-lehti ja sen järkyttävä Tim Hardin -juttu. Kuinka noin lahjakas mies tuhosi itsensä ja samalla useita läheisiään huumeiden vuoksi – ja kuinka vähän kuuntelijat todella tiesivät mitä kaikkea musiikin ja levyjen taustalla ja artistin elämässä oikeasti tapahtui.
Myös managerit tuntuivat olevan voimattomia Hardinin riippuvuuden edessä: musiikkia nauhoitettiin silloin, kun pystyttiin. ”Käyn wc:ssä” -lausahdusta saattoi seurata pako studiolta ja parin viikon huumeputki maailman epämääräisimmässä seurassa. Lopulta managerit kyllästyivät miehen epäluotettavuuteen, eivätkä vaivautuneet edes kutsumaan muita soittajia paikalle, vaan nauhoittivat vain Hardinin kitaroineen. Taustat tehtiin sitten ammattimaisesti myöhemmin.
Parin klassikkolevyn jälkeen huumeet ja risainen elämä turruttivat Hardinin lauluntekijänlahjat – myöhäisemmät levyt koostuivat covereista. Onneksi meille jäivät edes nuo kaksi varhaista albumia.
Pekka
—————————————————–
27.1.2012
Autossa soi…
Laura Marling ja A Creature I Don’t Know – nuoren brittineidon kolmas, ulkomailla kovasti kehuja kartuttanut albumi. Olen yrittänyt tehdä itselleni selväksi, kuuluuko tämä nyt singer-songwriter-perinteeseen, vai onko kyseessä yksi näistä musiikin ”uudistajista”, joka purkaa biisit palasiksi ja rakentaa niistä jotain ennen kuulematonta. Kuulen levyllä viitteitä molemmista.
Lauluääneltään Marling on kuin Joni Mitchellin ja Maria Muldaurin ristisiitos – vähän kuulasta ja viileää, vähän sävykästä ja mehevää. Kappaleiden perusrakenteissa – ja sanoituksissa – on Mitchellin runotyttöä, ei tosin yhtä tunnustuksellisessa hengessä. Marlingin musiikissa on kuitenkin englantilaista, epätäydellistä rosoa ja likaisenharmaata rupisuutta. No, PJ Harvey totta kai tulee mieleen. Ja joku Led Zeppelin silloin, kun biisit paisuvat sähköisiksi rutistuksiksi ja jäävät jumittamaan.
Marling jää hyllyyn, ei mene myyntiin. Toisin kuin muutama päivä sitten kuunneltu Anna Calvi.
Pekka
——————————————————————-
20.1.2012
Televisiossa soi…
Katsoin puolella silmällä Kuningaskuluttajaa – taisi olla hampurilaistesti – tai sitten kahvinkeitintesti. Taustalla soi miellyttävä instrumentaalimusiikki.
“Kylläpä kuulostaa tutulta!” -pohdinta johti Juhani Kellosalon – eli JK:n – jokin aika sitten retrokissa arvioidun kiekon tsekkaukseen. Ja kyllä vaan, tuon omakustanteen “Move On, Still” -biisi soi kuin soikin taustalla.
Miten ihmeessä?! No, tuohon ei vastausta taida löytyä, mutta hienoa, että kotimaisia yrittäjiä suositaan!
Pekka
————————————————————
15.1.2012
Autossa soi…
Keitsin Food-arvion innoittamana hyllystä kaivamani, vuosia sitten ostettu mutta kuuntelemattomaksi jäänyt Euphoria-duon A Gift from Euphoria.
On soinut jo vaikka kuinka monta kertaa, mutta vieläkään en ole ottanut levystä mitään tolkkua. CD:n kansilehdykässä tosin kerrotaan perinpohjaisesti levyn synnystä ja itse levystä, mutta autokuuntelun perusteella en alkuperäiseen vinyyliin isoja rahoja uhraisi – tosin harvinainenhan se taitaa olla (lehdykän mukaan levyjä myytiin alun perin vain vähän yli 2.000 kappaletta).
Miksi levy sitten on vaikea kuunneltava – ainakin allekirjoittaneelle? Biisien tyyli vaihtelee aloitusraidan jousiorkesterin säestämästä pehmeästä laulelmasta puhtaaseen, Nashvillessä äänitettyyn countryyn ja country-rockiin ja edelleen raskaamman luokan revittelyyn ja kitarasooloiluun. Muutama kappaleista on rakennettu useammasta osasta, lisäksi niitä on rikottu ääniefekteillä, ehjiä kokonaisuuksia ne eivät suinkaan ole. Tämä on tietysti sitä edistyksellisyyttä ja kokeilua, jota 60-luvun loppupuolella harrastettiin – ehkä se tarkemmalla kuuntelulla kuitenkin aukeaa?
Lehdykän mielenkiintoisin tieto lienee, että levyä tarjottiin julkaistavaksi Applelle. Koelevy (tai -nauha) kuulemma pyöri McCartneyn soittimessa asti, mutta julkaisuun asti ei päädytty. Liitteen kirjoittaja vihjaisee, että koska samaan aikaan Beatlet olivat tekemässä Abbey Roadia, tuon kiekon kakkospuolen katkelmista rakennetut biisit olisivat saaneet vaikutteita Euphorian vastaavista kokeiluista!
Ja vielä tämän CD:n kuuntelun äänen laatuun liittyvästä vaikeudesta: saan liitteen tekstistä kuvan, että digitaalisen version alkulähteenä on ollut vinyyli. Ei siis paras mahdollinen lähde – tai siis on, mutta ei digitaaliseksi muunnettuna.
Pekka
——————————————————————-
2.1.2012
Autossa soi…
The Amazing ja Gentle Stream – tämähän on alan lehdissä saanut täysiä pisteitä ja mairittelevia arvioita. Jo yhtyeen (tai kaveriporukan, kuinka vaan) muutaman vuoden takainen debyytti soi ahkerasti ja kyllästymättä. Jos siihen vertaa, niin nyt Dungenin kitaristi Reine Fiske ja laulaja-lauluntekijä Christoffer Gunrup ystävineen ovat nousseet vieläkin utuisempiin sfääreihin. Unenomaisia, leijuvia biisejä tai oikeastaan tunnelmakuvia: folk-rock-psyke-proge… määrittely on vaikeaa.
Dungenia abstraktimpaa ja lempeämpää, ei kuitenkaan munatonta! Ehkä sijoittaisin musiikin jonnekin 60-luvun loppuun, länsirannikon maisemiin – lisäisin vielä vähän pohjoismaalaista melankoliaa. Vaikka Fiske erinomainen ja omaleimainen kitaristi onkin, niin tällä levyllä tärkeämpää on kuitenkin kokonaisuus.
Viime vuoden levyjen rankkauksessani The Amazing tulee sijoittumaan hyvinkin korkealle. Kiekko on saatavissa myös vinyylinä: www.subliminalsounds.se – kannattaa tutustua myös muihin merkin uusiin ja uudelleenjulkaisuihin ruotsalaisen rockin hämärämmästä päästä.
Pekka
———————————————————–
31.12.2011
Autossa soi…
Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi – ”taiteelta tuoksahtaa”, taisin jollekin mainita. Ja koska näin on, auto ei ole paras paikka tämän levyn kuunteluun. Sävellykset ovat paria hahmollisempaa biisiä lukuun ottamatta jotenkin luonnosmaisia: viipyileviä, rauhallisia, kauniita. Vaikka soittimia ja taustoja – myös jousia ja puhaltimia – on paljon, ne todella jäävät taustoiksi – pääosassa on itse herra Koivun välillä hyvinkin paatoksellinen laulu.
Sovituksista sekä pianosta ja harpusta vastaa Iro Haarla – sieltäkin siis atmosfäärisiä vaikutteita. Ja vaikka Haarlan tausta on pääasiassa jazzissa, en kuule jazzmaisuutta. Tai ehkäpä soitossa vähän sittenkin? Mikä lie ollut biisien syntyprosessi; ovatko sanoitukset olleet ensin puhtaita runoja, jotka Koivu on sitten säveltänyt polveileviksi lauluiksi? Muutama kappale on selkeästi sanat + sävel-kokonaisuus – ja sellaisina upeita. Muut vaativat vähän paneutumista. Kannattaa kuitenkin!
Pekka
PS. Televisiostakin tulleessa Musiikkitalon konsertissa Koivu ynnä lähes kaikki tälläkin levyllä esiintyvät soittajat esittivät myös uuden biisin, jota ei ole tällä levyllä. Ja sehän vasta hyvältä kuulostikin!
——————————————————————-
23.12.2011
Autossa soi…
Gillian Welch ja The Harrow And The Harvest. Tämä levy paljastaa kiusallisen selvästi, mikä erottaa todellisen taiteilijan ja ammattilaisen ”taiteilijoista”. Jotkut osaavat, paneutuvat ja tekevät, jotkut vain tekevät. Muistelen lukeneeni, että Welch sävelsi ja sanoitti tätä levyä vuosikaudet – edellinen ”Soul Journey” ilmestyi 2003… rima – ja itsekriittisyys ‒ on siis niin korkealla kuin mahdollista.
Ja sen huomaa: lähes jokainen kappale on täysin ajaton, klassikko jo syntyessään. Ne ottavat heti paikkansa akustisen americanan parhaassa perinteessä – joku kaunosieluisempi sanoisi kaanonissa. Tai oikeastaan missä tahansa populaarimusiikin perinteessä. Welch ja kumppaninsa David Rawlings ovat hioneet myös sovitukset ja toteutukset viimeisen päälle. Rawlings on taitava akustinen kitaristi!
Tämän musiikin ääressä mykistyy.
Pekka
————————————————————————–
18.12.2011
Autossa soi…
Those Shocking Shaking Days, kannen mukaan ”Indonesian Hard, Psychedelic, Progressive Rock And Funk 1970-1978”. Ja todellakin: kaikkea mainittua löytyy, mutta punaisena lankana on kuitenkin rock, muut ovat enemmänkin vivahteita ja mausteita. Funk-ähinää siellä, lattari-progea tuolla, fuzz-psykedeliaa toisaalla, sabbath-riffejä siellä sun täällä. Pääosin aika raskaalla poljennolla mennään.
Kuten levyn mukana tuleva kattava liite – tai oikeastaan jo kirja – kertoo, vaikutteita on otettu kaikkialta. Ehkä eniten kuitenkin ihmetyttää tuon ilmansuunnan omien sävyjen lähes totaalinen puuttuminen! Jos biisejä kuuntelisi sokkona, esittäjien maata tai edes maanosaa olisi äärimmäisen vaikea tunnistaa.
Esittäjät ovat täysin outoja, sillä eihän tännepäin maailmaa noita alkuperäisiä levyjä ole kulkeutunut. Siksi tällaisten kokoelmien julkaisu on myös kulttuurityötä.
Now-Again Records on julkaissut muitakin kiinnostavia samplereita. Pitänee siis ottaa maailman maantiede paremmin haltuun, kun tämäkin kiekko on pysynyt soittimessa jo ties kuinka monetta päivää.
Pekka
—————————————————————–
4.12.2011
Autossa soi…
Freija-yhtyeen SydänJuurilla, muutama päivä sitten Etno Emma -palkinnon voittanut yhtyeen toinen albumi. Kädenlämmin, melankolinen ja vähän mystinenkin kokonaisuus – musiikissa on vahvasti vanhahtava ja omassa asteikossani traditionaalinen vire, joka tarjoaa lohtua ja turvaa tällaisina epävarmoina aikoina.
Sen sijaan että esittäisivät instrumentaalista virtuositeettia, Arto Anttila, Maija Karhinen-Ilo, Matti Laitinen ja Lassi Logrén rakentavat monipuolisine soitinarsenaaleineen uljaasti sovitettuja kokonaisuuksia. Freijan tulkinnat liikkuvat jossain Pihasoittajien, Clannadin ja Pentanglen kolmiossa – esimerkiksi Kivilinna voisi olla suoraan viimeksi mainitun tuotannosta: ilmava, svengaava, kielisoitinten hypnoottinen ja vastustamaton kudos. Karhinen-Ilon laulu on sävykästä ja heleää, koko yhtye on hyvinkin laulutaitoinen. Ehkä lisämausteena käytetyt taustalaulut tuovat mieleen mainitun Clannadin.
Jos tavoitteena on svengi, sitä löytyy (Emma). Nostalgiaa tarjoavat Tanskan euroviisu 60-luvun alusta, Dansvisa, suomeksi Tanssilaulu – sekä Eugen Malmstenin Sä muistatko metsätien. Se kuulostaa luettuna oudolta, liian tutulta ja jotenkin 40-50-luvun ”vaatimattomia mutta rehellisiä ja työteliäitä aikoja” korostavalta valinnalta, ehkä kosiskelultakin, mutta istuu hienosti levyn kokonaisilmeeseen. Ja onhan se omalla tavallaan kansan musiikkia.
Tässä marraskuun alakuloisessa, vetisessä hämärässä Freija tulee soimaan vielä paljon.
Pekka
_______________________________________________
19.11.2011
Autossa soi…
Taipale: The Weight of a Ghost – kirjastossa Suomirock, Instrumentaalit-luokkaan sysätty, hyvinkin rauhoittava kokonaisuus. Kitaristi Markus Väisänen, basisti Kalle Ylitalo, rumpali Janne Mathlin sekä valikoimaa muita kielisoittimia näpelöivä ja liuttava Antti Vuorenmaa ovat toteuttaneet erittäin tyylikkään ”Kitarapartio ratsastaa” -levyn: paljon ja nautittavaa nykyaikaista rautalankaa, hyppysellinen country-vivahteita viuluineen, ripaus korkean profiilin vierailijoita (mm. Esa Kuloniemi, Timo Kämäräinen).
Biisit perustuvat aika simppeleihin, mutta hyvällä maulla sävellettyihin ja tyylitajuisella soittotaidolla toteutettuihin riffeihin, sooloja viljellään minimaalisesti. Mitämänytsanoisin vertailukohdiksi? Jossain vilahtaa Carlos Santanan kitara, jossain liihottaa Peter Greenin Albatross. Ei viihdettä, mutta viihdyttävää, lähempänä maan pintaa kuin Laika ja Kosmonautit.
Julkaisijalla on kataloogissaan muitakin mielenkiintoisia kiekkoja: www.hillandrecords.com
Pekka
PS. Muistelen joitain aikoja sitten kuulleeni myös Markus Väisäsen nimissä julkaistun Taipale-kiekon – se oli silloin siis levyn nimi. Hämärä muistikuva: ihan ok, mutta olisinko silloin kaivannut tanakampaa bändiotetta? Yhtenäisempää kokonaisuutta? Täs se on.
_______________________________________________
14.11.2011
Autossa soi…
Fleetwood Macin välikauden kiekko Future Games vuodelta 1971 – ensimmäinen Jeremy Spencerin lähdön ja Bob Welchin tulon jälkeen. Kitaristeina siis Danny Kirwan ja Welch, följyssä nyt virallisesti Christine McVie sekä tietty John McVie ja Mick Fleetwood. Ero edelliseen Kiln House -albumiin on aika iso: Future Games kuulostaa huomattavan yhtenäiseltä, kun Spencerin rokettirollit puuttuvat.
Levyllä on jo häivähdyksiä isoa – ei vielä kuitenkin jätti- – yleisöä puhuttelevasta suunnasta: melodisia, aika yksinkertaisia biisejä, ilmavia toteutuksia. Kirwanin, Welchin ja McVien sävellykset istuvat hyvin toisiinsa, kokonaisuus on miellyttävä – ei radikaali, mutta ei löperökään, sillä muutamat terävämmät kitarakuviot antavat särmää, ja joissain tapauksissa siivet.
Tämä ja seuraava Bare Trees soivat aikoinaan ahkerasti, uusi tutustuminen virkisti suhdettamme.
Pekka
__________________________________________
6.11.2011
Mojo 60’s
Mojo 60’s -lehden kakkosnumero nostalgianälkäisille on ykkösen tapaan hieno paketti – nyt mukana ei tosin ole singleä tai muutakaan härpäkettä, mutta juttua piisaa.
Yksittäisiin albumeihin ja artisteihin paneudutaan pieteetillä, mutta mitään tyhjentävää maailmanselostusta ei edes yritetä. Jutut ovat sopivan kompakteja esimerkiksi junamatkalla luettaviksi. Samalla tulee perehdyttyä artisteihin tai kiekkoihin, jotka on aikaisemmin ohittanut olankohautuksella, mutta jotka voisivat hyvinkin olla tutustumisen arvoisia. Tai löydettyä tutulta taiteilijalta levyn, joka on itsellä syystä tai toisesta jäänyt vähemmälle huomiolle.
Sillä kyllähän me väsymättömästi edelleen etsimme sitä unohdettua klassikkoa tai viisastenkiveä!
Pekka
__________________________________________
2.11.2011
Autossa soi…
Pekka Kuusiston ja Paula Vesalan ”Kiestinki” – keväällä ilmestynyt teemalevy ihmisistä poikkeusoloissa, Suomen historiasta, ihmisyydestäkin. Vähät, mutta sitäkin ilmaisuvoimaisemmat soittimet (pääasiassa vain Kuusiston viulu ja harmooni sekä Samuli Kosmisen ohjelmointisysteemit) ja Vesalan herkkä ääni luovat syvältä riipaisevan tunnelman. Kuusiston haikea musiikki (ja syvien korpien kaihoa ilmentävät soittimet) sekä Vesalan elämän inhimillisyydestä, rajallisuudesta ja raadollisuudesta kertovat sanoitukset tuovat sota-ajan hyvin lähelle.
Ehkäpä koskettavuus kumpuaa aiheen omakohtaisuudesta: Paula Vesalan isovanhemmat tapasivat ja viettivät häitään jatkosodan aikana rajan takaisessa Kiestingissä. Myös CD-vihkosen valokuvat ovat Vesalan isänäidin albumista.
Kiekko muistuttaa, että sota muutti tylysti ja monesti lopullisesti sen kurimukseen joutuneiden ihmisten kohtaloita ja leimasi heidän loppuelämäänsä. Marraskuun lehdettömässä hämärässä useampikin ”Kiestingin” kappaleista takertuu sisäiselle soittolistalle. Pää painuu.
Pekka
__________________________________________
22.10.2011
Hypeä vai ei?
Jonathan Wilsonin Gentle Spirit -levyä on aika monessa julkaisussa kehuttu yhdeksi tämän vuoden parhaista. Psykedeelistä folkia Laurel Canyonista? Hippimeininkiä David Crosbyn hengessä? Hypeä vai ei? Samanlaisesta hypestä tulevat mieleen Fleet Foxes ja Bon Iver, joiden ensimmäiset albumit julistettiin mestariteoksiksi – ja jo toisen kiekon kohdalla pidettiin suuta hiukan soukemmalla.
Eihän Wilson mikään eilisen teeren äijä ole, sillä musiikkia on tullut tehtyä jo vuosia, soitettu ja tuotettu muitakin on. Oma visio on siis ehtinyt kehittyä. Levyllä on kieltämättä omintakeisen rauhallinen ja melodinen ilme. Itselleni eivät niinkään tule mieleen Laurel Canyonin tunnetut trubaduurit, vaan ennemminkin englantilaiset, folkin ja sähköisen folk-rockin pioneerit 60-luvulta, myös Syd Barrett ja Pink Floyd bändin toisen albumin tienoilla. Ehkäpä siis psykedeelinen folk on osuva termi.
Pekka
PS. Ai hypeä vai ei? No ei.
_________________________________________
11.10.2011
Autossa soi…
Heikki Silvennoisen Peace of Mind. Järkyttävän kovatasoinen – myös kansainvälisellä mittapuulla – kiekko! Aikuisrockia joo, mutta ei pelkästään tyylikästä ja tyylipuhdasta, vaan myös sisällöltään mehukasta ja täyttävää. Silvennoisen kitara / kitarat räväyttävät väriä ja sävyjä Clapton-Sting-akselille osuviin biiseihin juuri sopivalla mitalla. Taitaa olla harvinaista, että kitaristin levyllä kuuntelisi mieluusti vielä enemmänkin kitaraa…
Biisit ovat Silvennoisen ja Joe Vestichin käsialaa (parissa biisissä sanat T. Nuorva, Teppo?). Vaikka tässä genressä upotaan helposti liirum-laarumin suohon, tämän levyn biiseissä on riittävästi vaihtelua: jokaisessa kappaleessa on oma juonensa.
Plussaa myös rohkeasta laulusta, jossa on enemmän muskelia kuin esimerkiksi Claptonin vastaavassa. Tulee soimaan vielä useasti.
Pekka
_______________________________________________
7.10.2011
Uudistunut Rumba, nyt kuukausittain.
Tuhti kuin mikä. Asiaa armottoman paljon. Runsaasti pieniä palasia, mielipiteitä, arvioita. Pääaiheina musiikkiteollisuuden tila ja tulevaisuus, Chisu, Freeman & Eini, Paavo Arhinmäki (!)… mutta kumpi onkaan tärkeämpää, sisällön laatu vai sen määrä?
Lieveilmiöt vai itse ilmiö? Jotenkin tuntuu, että nyt itse aiheesta – musiikista – vuollaan lastuja sieltä ja täältä, mutta ydin jää koskemattomaksi. Muuten lehti on taittoa myöten ammattitaitoisesti uudistettu!
Pekka
PS. Hesarin Nyt-liite: kannessa Chisu, takakannessa Chisu (mainoksena). Uudistunut Rumba: Chisu. Eikö mitään muuta todellakaan löydy!?
___________________________________
23.9.2011
Korvat hörölle!
Kuten kaikki esimerkiksi Shindig!-lehteä lukevat ovat havainneet, uudelleenjulkaisuihin erikoistuneet levymerkit ovat siirtäneet luuppiaan villimpiin maisemiin. Onko länsimaisen rockin laari jo kaluttu niin putipuhtaaksi, että uutta / vanhaa julkaistavaa yritetään löytää Kamputseasta, Etelä- ja Väli-Amerikasta, Afrikasta, Kiinasta… mielenkiintoisia ja avartavia julkaisuja – riittäisipä vaan aikaa ja resursseja kaiken tsekkaamiseen!
Julkaisujen lisäksi jotkut esiintyjät ovat myös ottaneet pakaasinsa ja lähteneet tien päälle. Esimerkiksi Os Mutantes (tai mitä siitä on jäljellä) on kiertänyt Eurooppaa.
Ja nyt chileläinen Los Jaivas, jo vuonna 1963 aloittanut yhtye esiintyy Espoon Barona Areenalla maanantaina 17.10.2011 – mukana taitaa olla vielä kaksi alkuperäistä jäsentä ja sitten seuraavia sukupolvia. Etelä-amerikkalaisen musiikin historia havisee…
Pekka
—————————————————–
18.9.2011
Dungenin Reine Fiske ja muoti
Tuli nähtyä sellainenkin ihmeellisyys kuin Dungen-yhtyeen Reine Fiske improvisoimassa akustisella kitaralla muotinäytöksen taustalla. No, oikeasti mies komppasi Anna Järvistä uudessa Musiikkitalossa, komppiryhmässä olivat myös pianisti Björn Något ja suomalainen sellisti. Konsertti / muotinäytös oli jonkin sortin kokeilu, joka liittyi Helsinki Design Weekiin.
Ei, en todellakaan ymmärrä muodista mitään, vaan olin paikalla Anna Järvisen takia. Järvinen oli eläytyvä ja sympaattinen, musiikki luonnollisesti tavallista akustisempaa. Musiikin ja muodin liitto oli vähän väkinäinen, mutta urhoollisesti ja ammattitaitoisesti soittajat vetivät, vaikka taustalla patsastelevat mannekiinit yrittivät varastaa huomion.
Samassa tilaisuudessa esiintyi myös lupaava lauluntekijä Mirel Wagner – kappaleet taitavat kaivata vähän lisää syvyyttä, mutta ikäänsä nähden ihan kelpo suoritus.
Pekka
________________________________________
12.9.2011
Menneisyys vyöryy päälle
Toki aikaisemmin on tehty merkittävää musiikkia ja julkaistu mullistavia albumeita, mutta välillä tuntuu, että liika on liikaa uudelleenjulkaisujen suhteen. Juu, jokainen voi itse päättää, mitä hyllynsä täytteeksi hankkii. Klassikkoalbumeiden laajennetut versiot vielä ymmärrän, mutta sitten kun ostopäätöstä yritetään vauhdittaa rintanapeilla ja taideprinteillä, ymmärrys on koetuksella.
Voisin myös kuvitella että esimerkiksi levykauppiaat ovat vaikeuksissa: mitä kannattaa ottaa myyntiin? Yhä mielikuvituksellisemmiksi käyneet boksit ovat arvokkaita ja vievät hankalan muotoisina hyllytilaa – lisäksi versioita voi olla useita, variaatiot pieniä.
Täytyy myöntää, että joihinkin perusbokseihin olen sortunut itsekin. Mutta kun esimerkiksi 13 th Floor Elevatorseilta tulee uusia uudelleenjulkaisuja boksi boksin perään, vähän eri näkökulmasta ja eri vivahteilla, on pakko jarruttaa.
Pekka
——————————————————————-
29.8.2011
HS vs. Ron Sexsmith
Hesarin arvio Ron Sexsmithin Huvilateltan keikasta tuntui aikamoisen hutaistulta, ylimalkaiselta ja yksitotiselta – enkä kirjoita tätä vain Sexsmithiä ykköskiekosta alkaen seuranneena harrastajana. Olikohan kirjoittaja kuullut aikaisemmin Sexsmithin musiikkia? Paneutunut yhteenkään levyyn? Nähnyt aikaisempia keikkoja? Sanotaan nyt vaikka, että jos ensimmäistä kertaa kuulisin kirjoittajan mainitseman Leonard Cohenin musiikkia konsertissa, voisi sana ”tasapaksuus” tulla mieleen… kirjoittaja nimittäin kuvaa Sexsmithin konserttia – ja Sexsmithin lauluääntä -mainitulla sanalla.
Omasta mielestäni Sexsmithin keikka oli harvinaisen onnistunut! Viisimiehinen yhtye (rummuissa ja taustalaulussa Don Kerr, jonka kanssa Sexsmith on tehnyt myös albumin ”Destination Nowhere”) elävöitti biisejä varastamatta kuitenkaan huomiota pääasiasta eli melodisista, usein surumielisistä mutta jotenkin ihmeen lohduttavista kappaleista. Suurimman huomion sai uusin levy ”Long Player Late Bloomer”, myös Steve Earlen tuottama ”Blue Boy” huomioitiin hyvin.
Ja yleisö – vaikkakin Huvilan kapasiteettiin nähden vähäinen – eli erinomaisesti mukana. Tuskin muuten kaksi encorea olisi perusteltavissa.
Pekka
———————————————————————–
25.8.2011
Alelaarin löytöjä, osa 1
David Vandervelde ja ”Waiting for the Sunrise” (Secretly Canadian SC 170, 2008) häilyy 70-luvun alkupuolen melodisen ja aurinkoisen jenkkirockin ja raskaammin askeltavan, kitarasoolovetoisen country-rockin välimaastossa.
Miellyttävän luonnollinen lauluääni, olisko soitto äänitetty studiolivenä? Erityismaininta orgaanisesta urkusoundista – myös kitarassa on säröä ja vääntöä: tarpeeksi epätäydellistä ollakseen lähes täydellistä.
Tutustu, jos nämä kolahtavat: Jayhawks, Neil Young, Jay Bennett, Josh Rouse, Wilco, the Band. Näyttää löytyvän myös vinyylinä: www.scdistribution.com
Pekka
———————————————————–
16.8.2011
Kiitos Jayhawks!
Mark Olsonin paluu Jayhawksiin oli odotettu ja toivottu. Vaikka Gary Lourisin vetämä Jayhawks oli sekin mukava ja melodinen, Olsonin rouheampi ilmaisu lisää soppaan tulisemman mausteen. Maanantainen Tavastian keikka – Euroopan kiertueen viimeinen – oli tästä erinomaisen viihdyttävä osoitus.
Setti painottui yhtyeen kultakauteen (”Hollywood Town Hall”, ”Tomorrow the Green Grass”), myös uudelta, vasta tulossa olevalta kiekolta kuultiin useampi biisi. Vaikuttivat ihan lupaavilta. Louris ei ole ikinä ollut mikään salamasorminen kitaristi, pikemminkin tunnepohjalta mennään. Norjalainen Alex Jotain tuurasi rummuissa – ja hyvin tuurasikin. Olson näytti viihtyvän lavalla niin hyvin, että ehkä tulevan kiekon jälkeen jatkoakin on luvassa. Kaiken kaikkiaan erinomainen keikka.
Pekka
PS. Olson ja Ingunn Ringvold -duo avasi illan akustisessa, vähän mystisemmässä moodissa. Appalakkien perinnemusiikkia norjalaisella twistillä?
——————————————————–
27.7.2011
Terveisiä kesälomalta!
Näillä sivuilla vierailleet ovat varmaankin huomanneet, että äijät ovat vissiin olleet kesälomilla, kun uusia juttuja ei ole syntynyt. Totta – mutta kohta tahti muuttuu, sillä loma on muhittanut valmiiksi aimo annoksen aiheita sekä vinyyleistä että muustakin.
Vastaan on erinäisissä yhteyksissä tullut mielenkiintoisia kiekkoja, joista varmaankin tulee kirjoitettua – muutama kirjakin on tullut lukaistua. Parin seuraavan viikon aikana julkaisumylly siis käynnistyy!
Pekka
PS. Kaamos esiintyy lauantaina 30.7. Turun Puutori Blues -tapahtumassa, mukana myös muita kiinnostavia artisteja: http://www.blues-finland.com/events/puutoriblues.html
Ja tässä tuore haastattelu, haastateltavina Ilpo Murtojärvi ja Johnny Gustavsson:
http://www.blues-finland.com/articles/kaamos_haastattelu.html
—————————————————————
8.6.2011
Smile – tällainenko siitä piti tulla?
Beach Boysien – ja eritoten Brian Wilsonin – mestariteokseksi oletettu ja pitkään odotettu, aikoinaan julkaisematta jäänyt Smile pitäisi pian olla kuunneltavissa.
Eihän siihen kulunut kuin 40 vuotta… jona aikana kiekosta julkaistiin lukuisia bootleg-versioita ja Wilsonin oma, Wondermints-maustettu opus, jonka puitteissa mies teki kiertueenkin.
Tulossa pitäisi olla kolme versiota: tupla-CD, iTunes-lataus ja kruununa Smile-boksi – neljä CD:tä, kaksi vinyyliä, kaksi vinyylisinkkua ja Domenic Prioren kirjoittama 60-sivuinen kirja.
Lukuisat julkaisut ovat ehkä vähentäneet odotusarvoa, mutta ainakin meikäläistä ensimmäinen virallinen versio kiinnostaa.
Pekka
—————————————————————
25.5.2011
Shindig!
Uuden julkaisuaikataulun mukainen Shindig, järjestyksessä toinen, tipahti postilaatikkoon. Mahtava paketti täsmälleen sitä herkkua josta luen ja maistelen jokaisen sanan.
Ulkoasu näyttää myös kohentuneen – amatöörimäisyydestä ei ole enää tietoakaan.
Sisältöön en ehtinyt vielä tarkemmin perehtyä, mutta silmiin sattui juttu Suomessa kehitetyistä Futuro-taloista! Aika laajalla populaari-skaalalla siis liikutaan…
Toivottavasti aviisi kannattaa myös taloudellisesti niin, että julkaisua kannattaa jatkaa. Suosittelen siis tilaamaan!
Pekka
—————————————————————
9.5.2011
Uutta virtaa levymessuille
No joo – myynnillisesti levymessukeikka ei kummemmin kannattanut ainakaan meikäläiselle. Ruattalaisilta löytyi muutamia kiinnostavia kiekkoja ja niin edelleen.
Tuntui, että porukkaa oli liikkeellä vähemmän kuin tavallisesti – järjestäjien mukaan kuitenkin saman verran kuin aiemmin.
Tapahtumassa oli kuitenkin uutta sähköä, eli live-esiintyjänä Jussi Syren & Groundbreakers. Toimi kaikin puolin hyvin – sopi tapahtumaan luonteeseen ja musiikillisestihan kaverit ovat armottoman taitavia!
Time Travellerin kakkonen tuli julki, aukeavakantinen vinyylipainos on komea! Toivottavasti myös myy. Nyt kotiin kuuntelemaan.
Pekka
—————————————————————
6.5.2011
Levymessuista
Tänään perjantaina 6.5. levymessuillaan Ideaparkissa ja huomenna lauantaina Hyvinkäällä – sinne on tarkoitus Keitsin ja allekirjoittaneenkin myyntimielessä suunnata.
Vaikka messut eivät rahamielessä kovin kummoisia menestyksiä ainakaan meikäläiselle ole olleet, jo pelkkä musiikkiin keskittyvä säpinä – innokkaat ostajat, muut myyjät (myös ulkolaiset) – piristää veteraania.
Ja kun paikalle saadaan satoja musadiggareita, kannattaa tilaisuutta hyödyntää: Hyvinkäällä julkaistaan Time Travellerin kakkoskiekko (CD ja vinyyli), lisäksi lavalle kapuaa Jussi Syren & Groundbreakers.
Tulossa siis mahtitapahtuma, tulkaapa moikkaamaan!
Pekka
________________________________________
29.4.2011
The Wall – hmmm.
Puhkisoitettu musiikki – vaikka kuinka vaikuttavaa olisikin – vaatii ikävä kyllä jotain uutta twistiä säväyttääkseen. Uudet sovitukset? Superbändi? Vaikuttava spektaakkeli?
Roger Waters valitsi viimeksi mainitun – tosin The Wall -tuplasta oli tehty spektaakkeli jo aikaisemmin. Eli nyt olisi pitänyt pistää vieläkin paremmaksi.
No, ilotulituksilla aloitettiin, lentokone syöksyi vaijeria pitkin, sika leijaili yleisön yläpuolella, videot ja grafiikat olivat komeita. Muuri rakennettiin ja lopuksi murrettiin – koreografia oli sekuntien tarkkaa.
Bändi oli ihan ok, biisit – sanotaanko suoraan, että ilman spektaakkelia, pelkkänä konserttina aika olisi tullut pitkäksi.
Pekka
________________________________________
28.3.2011
Järvenpään levymessut – uusi paikka
Aikaisemman messupaikan tehtyä messujen järjestämisen liki mahdottomaksi järjestäjät löysivät korvaavan tilan, Järvenpää-talon.
Loistava valinta! Valoisa, korkea aulatila, väljyyttä vieraille, selkeät myyjärivistöt. Edes roudaus kakkoskerrokseen ei sen kummemmin haitannut, olihan käytössä kaksi hissiä ja leveät portaat.
Myös ostajia näytti ilmaantuneen paikalle – sivukorvalla kuulin että kävijämäärä olisi pyörinyt edellisen vuoden lukemissa. Levyt ja raha näyttivät vaihtavan omistajaansa… Erityinen kiitos kitarastaan standardeja ansiokkaasti loihtineelle viihdyttäjälle.
Ja Keijo: kamera ei ollut taaskaan mukana…
Pekka
________________________________________
7.3.2011
Bingo!
Edellinen muistikuvani Steve Milleristä oli “Abracadabra” – renkutus, joka ei mairitellut aikoinaan ja varsinkin alkuaikoinaan hyvinkin kokeellista rockia suoltaneen miehen mainetta. Toki hänen perimmäinen taustansa oli rytmibluusissa. “Abracadabran” jälkeenkin tuli kiekkoja, jotka poimin alennusmyynneistä ja tungin kuuntelematta hyllyn uumeniin.
Viime vuoden lopun “Bingo!”-kiekkoon tartuin siis varsin haluttomasti. Mutta: verevää ja potkivaa musiikkia – jo muutaman biisin perusteella päätyy “Kuuntele tarkemmin paremmalla ajalla” -pinoon.
Pekka
________________________________________
4.2.2011
Nyt niitä näköjään saa
Alkujaan vinyyli-alen aikoihin luvattuja Love-uudelleenjulkaisuja on kaupoissa – kuten myös lisää tuota Loiria. Näyttivät olevan laadukkaita painoksia, Hurriganesit aukeavilla kansilla.
Pitää vissiin kuunnella, miltä uudet prässäykset kuulostavat – omat kun ovat jo aika rupisia…
Pekka
______________________________________
16.1.2011
Levyale – nyt mukana vinyylit
Pistäydyin useammassakin paikassa, joissa vinyyliä oli tarjolla – muutama tavaratalo, yksi erikoisliike. Kuhina oli kova, mutta tarjonta aikamoisen vaatimatonta. Eipä silti, tämä on ensimmäinen kerta, eikä riskejä parane ottaa.
Kotimaisista vinyyleistä Loirin 4+20 oli loppu joka paikasta – ehkä Hesarin Nyt-liitteen jutun innoittamana. Painos taisi olla vain muutamia satoja. Menivätkö trokareille ja edelleen eBayhin?! Vanhempaa sukupolvea edustavat myös Fantasia ja Haikaran Geafar. Hanoi Rocks, Eput, Sielun Veljet, ja paljon heviä… hinta vaan hirvittää: lähes 20 euroa! Ale?
Pöhinää oli televisio- ja lehtiuutisia myöten, joten markkinointi onnistui sikäli. Myyntipisteet vaan eivät olleet tainneet varautua esillepanoon – myös CD-tarjouksia sai etsimällä etsiä.
Hyvä avaus kuitenkin – ensi vuodelle isompi vinyylivaihde päälle!
Pekka
_________________________________________________
4.1.2011
Vuoden 2010 levy?
Vaikka Retrokissa aika pitkälle taaksepäin katsotaankin, mielenkiintoa riittää – ainakin vielä – myös uutuuksiin. Mutta perskule kun aika ei sitten millään riitä kaiken tsekkaamiseen! Siksi tulee turvauduttua esimerkiksi lehtien Vuoden levy -listoihin.
Ne ovat ainakin viime vuoden kiekkojen suhteen tuottaneet aikamoisia yllätyksiä: “Siis ihan vakavissaanko nuo kirjoittajat ovat valinneet näitä kiekkoja – what am I missing here?!”
Ehkäpä näistäkin lupaan kirjoittaa…
Pekka
PS. Vaikka Keitsi Johnny Cashia taitaakin jo suvereenisti jodlailla, en kuitenkaan äijän tapaan uskalla luvata skaalani laajentamista ja innostua freejazzista.
________________________________________
31.12.2010
Lupaan ja vannon…
…että tulevana vuonna väännän juttua Retrokkiin nykyistä huomattavasti ahkerammin. Pitkien, päänupissa kohtalaista kypsyttelyä vaativien ‘syväluotauksien’ vastapainoksi aion heittää kehiin myös napakoita ‘pika-arvioita’ monen sortin laatulevyistä. Eiköhän noita keskimäärin ainakin yksi viikossa synny.
Pekalle lupaan opetella sanat ainakin tusinaan Johnny Cash -ralliin, joita voimme sitten laulaa kimpassa automatkalla levymessuille tai Dr. Z:n jahtaukseen.
Tuon lupaan, enempään ei uskallukseni riitä.
Hyvää Uutta Vuotta kaikille Retrokin ystäville!
Keitsi
30.11.2010
Dr. Z – vielä kerran!
Eipä hinta tuosta 700 eurosta enää kohonnut. Saa häntä nähdä, josko kiekko lähtee uudelle tarjouskierrokselle. Melkein uskallan kuitenkin veikata, että myyjä ja korkeimman tarjouksen tekijä pääsevät hinnasta yhteisymmärrykseen.
Keitsi
27.11.2010
Dr. Z
Pistäydyinpä juuri katsomassa, mikä mahtaa olla tarjoustilanne Dr. Z:n osalta. 700 euroa näkyy olevan lasissa. Hintavarauksen ylittäminen tosin on vielä hakusessa.
Keitsi
23.11.2010
Jakelu ontuu
On muuten vaikea kannattaa kotimaisia levykauppoja, kun kiinnostavaa kiekkoa ei löydy. Viimeksi etsin Rumer-nimisen, lehdissä kehutun, myös Burt Bacharachin hurmanneen laulajattaren kiekkoa.
Vaikka levy tyylillisesti sopisi vaikkapa Anttilan tai Stockmannin valikoimiin, niistä sitä on turha etsiä. Fennicassa ei ollut, ei myöskään Jo Stancen kiekkoa, jota oli tilattu, mutta tukku oli hukannut tilauksen – josta Erkka oli oikeutetusti harmissaan.
Pakko siis pistää viestiä play.comiin, sorry.
Pekka
________________________________________
19.11.2010
Zappa lehtipisteissä!
Jo on aikoihin eletty: Mojo-lehti on julkaissut Frank Zappa -specialin, näyttää olevan myynnissä Suomenkin Lehtipisteissä. Tätä ei olisi odottanut edes Zappan kulta-aikoina, vielä vähemmän nyt. En siis tarkoita, etteikö aihetta olisi!
t. Pekka
PS. Dr. Z nyt 310 euroa, hintavarausta ei ole vieläkään ylitetty.
_________________________________________
19.11.2010
Dr. Z – retroa reprona…
Eiköhän tuo Pekan mainitsema yksilö ole pesunkestävä repro, jonka julkaisemiseen Events Music Productionilla ei ollut minkäänmaailman oikeuksia. Eipä silti, käsittääkseni myös Akarman upeat uusintapainokset ovat ainakin osin ‘epävirallisia’. Taitaa olla Italian lainsäädännössä Dr.Z ja co:n mentävä aukko, sillä maassa on (ollut) muitakin merkittäviä reissue-lafkoja. Ja mahtaako noilla Etelä-Koreankaan pojilla olla täysin puhtaat jauhot pussissa? Sitä vastoin saksalaista Second Battlea en julkea epäillä laittomuuksista.
Keitsi
18.11.2010
Dr. Z nyt 170 euroa – ja toinen versio 2 e!
Tarkoitan, että huuto.netissä on tuon Keitsin mainitseman alkuperäisen Vertigo-painoksen lisäksi myynnissä EX–kuntoinen uudelleenjulkaisu Dr. Z:n kiekosta, hinta tällä hetkellä 2 euroa!
Mutta mutta. Levymerkki on aika merkillinen, eli “Events music productions” ja sarjanumero RPR 19 113.
Sanokaas nyt – tai sano Keitsi – onko virallinen vai ei?
Pekka
_________________________________________
18.11.2010
Kiinnostaako Dr. Z:n originaalipainos?
No ei, en ole omaa kappalettani myymässä. Huomasin kuitenkin juuri, että Huutonetissä on tyrkyllä alkuperäinen Vertigo-painos. Kansista kuulemma puuttuu pieni pala, mutta muuten tuote lienee vielä kelpo iskussa.
Paras tarjous tätä kirjoitettassa on 150 euroa, jolla hintavaraus jää kuitenkin saavuttamatta. Retrokki seuraa suurella mielenkiinnolla, millaisella rahaläjällä kiekko lopulta vaihtaa omistajaa…
Keitsi
17.11.2010
Boksi – mutta miksi?
Musiikin ystävän pitänee varautua aineettomaan tulevaisuuteen: ei vinyyliä, ei cd:tä, ei dvd:tä. No. sehän miellyttää vaimoa – ei enää levy- ja cd-pinoja nurkissa.
Mistäkö tämä tuli mieleeni?
Wolfgang’s Vault, tähän saakka Bill Graham -sidonnaisia Fillmore- ja vähän muitakin konsertteja sekä konsertti / artistiaiheista memorabiliaa myynyt putiikki julkaisee Jefferson Airplane -boksin, joka sisältää kirjan – ja koosteen Airplane-konserteista vuodelta 1966. Vaikuttaa mielenkiintoiselta.
Mutta mutta: kooste tulee usb-tikulla! WTF! Kuinka mä sen kytken 1974 ostamaani Kenwood-vahvistimeen! Tai autosoittimeeni! Kohta myydään (tai taidetaan myydä jo) musiikkiboksia, jossa ei ole musiikkia lainkaan!
Pekka
PS. Joo, ymmärrän kyllä että voin kopioida usb-tikun sisällön tietokoneeni avulla cd:lle – kysymys on kuitenkin periaatteesta.
Kansitaiteen "helmiä"
