Pekka kuuntelee: James Trumbo ”Peace Before We Die”, 1971

Vitivalkoisen miehen sysimustan sielukkaasti tulkitsemaa, välillä aika jazzahtavaa puhallinrockia. Taustalla isohko kokoonpano, jossa soittajillekin liikenee soolotilaa.

James Trumbon ainokainen (näin uskollinen avustajani google tietää kertoa) kiekko oli valikoitunut jutun kohteeksi jo vuosi sitten yhdessä muutaman muun, vielä inspiraatiota – tai pikemminkin aikaa – odottavan albumin kanssa. Sinne nurkkaanhan se olisi ehkä sitten hautautunutkin, jos autossa ei olisi soinut Jim Fordin Bear Family -kokoelma ”The Sounds of Our Time”.

Jim Ford ja hänen ainoaksi julkaistuksi albumikseen jäänyt ”Harlan County” – sekä mies itse ja hänen jälkeenpäin ilmoille saatetut äänityksensä – ovat oman artikkelinsa arvoisia. Tämän jutun kannalta on olennaisempaa, mikä Jim Fordin musiikissa viritti allekirjoittaneen James Trumbon taajuudelle?

Tulta päin!

Vaikka Ford ja Trumbo ovat musiikillisesti vähän eri puusta veistettyjä, heille on yhteistä ennen kaikkea väkevä, estottomasti ja intohimoisesti raikaava laulu. Tuntuu ja kuuluu, että molemmilla on valtava tarve tulkita laulun sanoma niin vakuuttavasti, painokkaasti ja sielukkaasti kuin mahdollista – miehet siis esittävät omia kappaleitaan, joten sanoma on sikälikin omakohtainen ja sisäistetty. Laulaja, jolta on tottunut kuulemaan samantasoista ja -tyylistä, pidäkkeetöntä puristusta on Van Morrison. Johon on heti perään lisättävä, että nyt puhun vain laulusta ja tulkinnasta, en musiikista. Musiikki vie mukanaan, mahdolliset estot häviävät, väkevien kappaleiden ja armottoman latauksen ansiosta laulaja ja tulkinta nousevat uudelle tasolle, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Englanniksi sanottaisiin ehkä että ”lost in music”.

Onkohan tämä nyt poliittisesti korrekti vertaus: valkoiset miehet ovat sisäistäneet mustan sielun – eli soulin?

James Trumbon tapauksessa laulajan intohimoisen agendan kertoo jo albumin nimi. Kaverin olemus pitkine tukkineen ja partoineen viittaa idealistiseen jälkihippiin – vuonna 1971 love and peace olivat aatteena jo vähän menneen talven lumia. Ehkäpä Trumbo oli kasvattanut sanomaansa jo vuosia ja pääsi ilmaisemaan sitä vähän jälkijättöisesti? Siihen viittaa myös lause levyn kannessa: ”Thanks to everyone who I forgot ’cause I’m too spaced out”. Ja levyn takakansi, joka paljastaa Trumbon ja arvatenkin hänen tyttöystävänsä paljaina, väritkin ovat hyvin kukkaismaiset.

Trumbo lienee ollut – ainakin omasta ja kai myös levyttämisen mahdollistaneiden Fantasy-tirehtöörien mielestä – niin vakuuttunut ja niin vakuuttava omassa missiossaan, että hänen luottonsa ulottui säveltämiseen, sovittamiseen, tuottamiseen, laulamiseen sekä koskettimien – pianon ja urkujen – soittoon. Muita soittajia ovat Clyde Melvin Graves, basso, Richard Quintanal, rummut, George Tickner, kitara sekä erinäisiä puhallinsoittajia. Ison kombon Trumbo on siis saanut valjastettua visionsa toteuttamiseen. Soittajista sen verran, että Graves oli muusta soittokokemuksestaan päätellen kallellaan jazziin, Quintanal lattariin (mm. Malo) ja Tickner jenkkirockiin (mm. Journey ennen Neal Schon -kautta). Ajatuksellisestikin hedelmällinen, villi kokoonpano, jossa soittajien erilaiset vaikutteet ja tyylit saavat lopputuloksen rönsyilemään maukkaasti – ja taas tulee mieleen Van Morrison sekä hänen mielettömän hienoista soittajista koostuneet 70-luvun kokoonpanonsa.

Everything goes

Trumbon visio ei rajoitu rauhaan, biisit eivät jankuta yhtä ja samaa sanomaa. Biisilistaa katsellessa ja sanoituksia seuratessa tulee mieleen kuva vauhdikkaasta idealingosta, jonka aivoissa kipinät singahtelevat, aurinkokunnassa on vähintään kaksi aurinkoa, eläimet puhuvat ja nitojalla on sielu.

Avausbiisi ”People of the Highlands” törmää päälle kuin höyryjyrä – Quintanalilla on rumpujensa takana kiire sanoa sanottavansa, Tickner venyttää ja ulvottaa kitaraansa, puhallinsektio töräyttää Blood, Sweat & Tearsmaisesti teräviä aksentteja ja jyrkkiä käännöksiä. Soitinkööriä johtaa ja johdattelee Trumbon laulu – jossa BST-vertauksen mukaisesti on jonkin verran David Clayton-Thomasin ja Joe Cockerin puristusta ja paatosta. Toki Trumbo on Cockeria siistimpi laulaja eli ääni ei ole niin rähjäinen – eikä samalla yhtä persoonallinen ja tunnistettava.

”I Ain’t Never Sung de Blues” – uskottava valkoisen miehen blues, rullaus tuo vähän mieleen Paul Butterfieldin  keskikauden, noin Woodstock-aikaan. ”Sausalito Zoo” on sanomansa puolesta räjähdysherkkä seos ympäristö- ja politiikkakritiikkiä – eläintarhassahan täällä tosiaan asutaan. Musiikillisesti matkustetaan New Orleansiin Mardi Gras -aikaan, Trumbon äänessä on Dr. Johnmaista uskottavaa rähinää. Ykköpuolen päättää ”Run”, maailmanlopun melskettä ja meininkiä, rytmillisesti mielenkiintoinen musiikkiteatteri-numero. Trio Brecht-Weil-Waits lyö tahtia.

”Woman Child” on sukua Dan Pennin ja Chips Momanin “Do Right Womanille”. Etelän soulinkin laulajana Trumbo on täysin uskottava ja vakuuttava. “One In Seven” on instrumentaali, voisi mainiosti olla BST:n puhallinsektion aikaansaannos rytminvaihteluineen sekä sooloineen – hyvin laukkaa! Ehkäpä tämä näyte ilmentää parhaiten sekalaisen taustan omaavien soittajien vahvuuden: yksinkertainen teema saa hyvästä sovituksesta ja värikkäistä aineksista valoa ja varjoa, sävyjä ja syvyyttä. ”She” luiskahtaa lähelle ”Lemmenlaivaa”, mutta antaa toisaalta taas uuden ulottuvuuden. Ja vielä nimikappale ”Peace Before We Die”, tällä kuuntelukerralla tulkitsen kappaleessa ja jopa lauluäänessä hitusen Donny Hathawayta, saarnamiehen paatosta, hitaasti kasvavaa humaania sanomaa. Lopun gospelkuoro nostattaa henkeä.

En nyt sanoisi, että kyseessä on unohdettu aarre, mutta löydän kyllä Trumbon musiikista mielenkiintoisempia ja kunnianhimoisempia sävyjä kuin monen muun puhallinvetoisen poppoon poppituuttauksesta. Google kuiskaa lopuksi, että Trumbo siirtyi musiikillisen uransa (?) jälkeen hengellisen elämän pariin, hän menehtyi vuonna 2005. Saarnamiehen kuulee kyllä jo tällä levyllä.

James Trumbo: Peace Before We Die (Fantasy 8413, 1971). CD-julkaisuun en ole törmännyt, eBayssä kiekko silloin tällöin vilahtelee.

Keitsi kuuntelee: Food “Forever Is a Dream”, 1969, USA

Näyttääkö tämä hienon psykedelialevyn kannelta?

Aivan toinen kiekko odotteli työpöydän kulmalla pääsyä kynäilyn kohteeksi. Passailkoon se siellä vielä hetken vuoroaan, sillä levylautasella par’aikaa kolmatta kertaa putkena pyörivä Foodin “Forever Is a Dream” inspiroi minua juuri nyt ’pikakirjoittamiseen’.

Levy kuuluu sarjaan ‘huikeita löytöjä omasta levyhyllystä’. Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta, mistä ja koska olen kiekon hankkinut. Luullakseni se tuli puoli-ilmaisena ‘täytekamana’ 1990-luvun alussa jostakin amerikkalaisen Goldmine-lehden huutokaupasta. Siihen aikaan kun Jenkeistä kannatti vielä tilata isompia levypunttia kerralla – jos nimittäin jaksoi odotella kuukauden verran tavaran saapumista meriteitse.

Heti kohta Suomeen rantauduttuaan Food löysi oman aakkospaikkansa hyllyssäni. Tosin ilman auttavaakaan esikuuntelua, sillä ennakolta arvioituna huomattavasti kiinnostavampaa tavaraa kertyi koko ajan nurkkiin niin tuhottomasti.

Kymmenisen vuotta sitten levykokoelmani (nimittäin ensimmäistä kertaa) alkoi olla suurempi kuin sille varattu seinätila. Ei muuta keräilykriteerien uudelleenarviointiin ja raakkaushommiin. Useamman hyllymetrin verran 12-tuumaista vinyyliä siirsin ilman isompia henkisiä tuskia suoraan kierrätykseen. Vaan aika paljon kertyi kiekkoja myös kasaan, joka oli (ja yhä on) tarkoitus tsekata tarkemmin tuonnempana.

Siihen läjään päätyi myös Food. Ja tympeän tylsine kansineen olisi siellä vieläkin, jollen olisi pari päivää sitten bongannut kiekkoa erään ulkomaisen keräilijäkollegan kaipuulistalta. Onneksi oli bändin nimi jäänyt mieleen.

Nopea tsekkaus netissä kertoi, että tämän aikanaan tyystin tuntemattomaksi jääneen chicagolaisbändin ainoa pitkäsoitto on tänään ylen arvokas ja himoittu psykedelinen keräilylevy. Itse asiassa  Galdalfin, Common Peoplen ja ehkä Euphoriankin ohella sitä pidetään ison Capitol-merkin parhaana antina 1960-luvun lopun amerikkalaiselle psykedelialle.

Ja joo, kyllä vain, onhan tämä vallan hieno levy. Unenomaista, mietiskelevää, melodista, välillä reippaasti raisumpaakin pop-psykeä, jonka taustalla ujeltaa ja leijuu pitkiä melodiakaaria suosiva, välillä jänniin viuluimitaatioihin yltyvä fuzz-kitara. Ja kun oikein korviani höristän, tulee Bill Wuckovichin soitosta paikoin mieleen King Crimsonin Robert Fripp. Bobista on tullut kitaristimaailman elävä legenda, mutta mitä tapahtui Billille? Taisivat mennä miekkosen kiistämättömät lahjat täysin hukkaan.

Pehmeä-ääninen, hyvin miellyttävästi laulava ja tekemisiinsä antaumuksella eläytyvä vokalisti Steve White on yhtyeen ehdoton keulahahmo. Taka-alalla pysyttelevä mutta vahvan panoksen bändin kokonaissoinnille antava kosketinsoittaja Ted Ashford on laatumusikantti hänkin. Mitään pahaa sanottavaa en keksi myöskään basisti Erick Scott Filipowitzista tai rumpali Barry Mrazista. Perin on pätevä ja homogeeninen bändi tämä Food, jonka etniset juuret ovat nimilistan perusteella vahvasti tuolla Balkanin suunnalla.

Levyn kaikki kaksitoista lyhyttä / lyhyehköä biisiä ovat yhtyeen omaa tuotantoa, tekijöinä – yhdessä ja erikseen – White, Wukovich ja Ashford. Yhtään täytepalaa en joukosta löytänyt. Pikemmin päinvastoin, sillä biisit sopivat mainiosti yhteen muodostaen luontevan, korvaa alusta loppuun miellyttävän kokonaisuuden. Samalla laventaisin tyylimääritelmää tuonne progen puolelle.

Suurimpia suosikkejani on hitaasti keinuva, ilmava ja liki majesteettiseksi kasvava nimibiisi “Forever Is a Dream”, jossa on käytetty myös puhaltimia vähäeleisen maukkaasti.  Kappaleen keskellä on kitaran ja koskettimien hallitsema hieno suvantovaihe, joka toistuu myös lopussa suorana linkkinä vauhdikkaaseen, vahvasti rullaavaan psykedeliapalaan “Naive Prayers”.

Samaa siirtymämetodia on käytetty myös kääntöpuolella, nyt tosin päin. Kiekon kaikista biiseistä ehkä eniten hittipotentiaalia sisältävä “Traveling Light” heittää kehiin tarttuvaa, rankan kitarariffin ryydittämää rytkypsykeä, josta päästään pianon avituksella mietiskelevään, utuiseen “Leaves”iin. Ralliin hienouksiin voidaan lukea komean kitarakuvion tuella luotu vaikuttava modulaatio ynnä vallan kelvollinen kertosäe.

Että mihinkö Foodin “Forever Is a Dream”ia sitten vertaisin? Enpä oikein tiedä. Välähdyksenomaisia assosiaatiota mm. H. P. Lovecraftiiin, Mashmakhaniin ja The West Coast Pop Art Experimental Bandiin on kyllä käynyt mielessä. Moisia fiilislähtöisiä pikamutuja ei kuitenkaan kannata ottaa edes puolivakavasti – “Forever Is a Dream” on syytä tsekata ihan omin korvin, niin kuluneelta kuin moinen toimintakehotus ehkä kuulostaakin.

Vaan eipä löytynyt sen paremmin Gandalfia, Common Peoplea kuin Euphoriakaan tuosta kuuntelua odottavien äänitteiden hyllystä. Pari muuta kohtuullisen mielenkiintoista kiekkoa kuitenkin

–

Food “Forever Is a Dream”, Capitol ST-304, USA 1969. Levy on uusintajulkaistu sekä vinyylinä että CD:nä, ja lienee koko lailla helppo löytää näiltäkin leveyspiireiltä.

Bändistä on dokumentoitu siksi nirkoisesti tietoa, ettei nettisivustoista ole juurikaan apua. Ehkä täällä http://tyme-machine.blogspot.com/2009/06/food-forever-is-dream-us-1969.html kannattaa kuitenkin pistäytyä.

Keitsi kuuntelee: King Crimson, Islands, 1971, Englanti

Alkuperäinen brittikansi.

Joulukuun 3. päivänä 1971 julkaistu “Islands” ei ole kulttibändi King Crimsonin tunnetuimpia pitkäsoittoja, tuskin monen mielestä parhaitakaan. Minulle se on kuitenkin perin rakas. Kiekon kuuleminen kun avasi jälleen aivan uuden oven henkilökohtaisessa musiikkiseikkailussani. Samalla se oli ensimmäinen syvällisempi tutustumiseni tuohon kitaristi / säveltäjä Robert Frippin luotsaamaan brittiprogen kameleonttimaiseen  jättiläiseen.

“Mitä, häh, helkkari sentään…

…onpa outoa musiikkia. Miksi tällaista kuuntelen? Ja haluanko oikeasti tehdä niin?”

Suunnilleen noin ajattelin, kun vaatimattoman Garrard-skraittani neula jyysti ensi kertaa “Islands”in uria. Ja aivan varmasti lempeni King Crimsoniin ja tuohon yhtyeen järjestyksessä neljänteen pitkäsoittoon olisi leimahtanut liekkeihin vasta tuonnempana, jollen olisi heti kättelyssä jäänyt koukkuun A-sivun kakkosraitaan “A Sailor’s Tale”. Biisissä oli jotakin mystistä ja maagista, harmonia-ajattelultaan ennen kokematonta nuorille korvilleni. Homman kruunasi VCS3-syntikan ja jousikaiun läpi ajettu, ‘psykedeliseltä avaruusbanjolta’ kuulostanut kitarasoolo. Niin oli omaperäistä solistista irrottelua, että se oli pakko kuunnella uudestaan… uudestaan… ja taas uudestaan…

Siinä sivussa tuli sitten solmittua ikuinen ystävyys koko kiekon kanssa, kun myös muut biisit alkoivat pikkuhiljaa, yksi kerrallaan, kolahtaa korvieni välissä.

Helpoimmin himaan meni tuhdisti jumputtava, väkevää rhythm & blues -sävytteistä fonirevittelyä ja komean Beatles-vaikutteisen kertosäkeen tarjoava “Ladies of the Road”. Myös kitarointi on upeaa, lyhyehkö avantgardistinen soolo suorastaan silkkaa murhaa. Kiertue-elämän lihallisista iloista kertovaa sanoitusta voisi tosin ryppyotsainen kuuntelija sovinistiseksi väittää…

Eniten omaksumisaikaa upposi seesteisellä lauluteemalla alkavan, hitaan kehittelyn myötä kasvavan, 1970 -luvun vaihteen kokeellisen brittijatsin sävyjä ja soinnutuksia suosivan nimibiisin parissa. Fonisti Mel Collins ja King Crimsonin apusoittajana aiemminkin kunnostautunut pianisti Keith Tippett kuljettavat ja koristelevat kaunista melodiaa mellotronin pauhatessa maltillisesti taustalla. Syystä tai toisesta lopputulos on kuitenkin jäänyt minulle hieman valjuksi, jollakin lailla keskeneräiseksi.

Muut kaksi rallia – “Formentera Lady” ja “The Letters” – läpäisivät suojaukseni suuremmitta ongelmitta. “Islands”in tavoin niissä on vahvoja vaikutteita kokeellisesta jatsista, joka tuntui tuohon aikaan kiinnostavan / innostavan Frippiä aivan erityisesti. Toimipa mies muuten tuottajana niin ikään 1971 julkaistulla, englantilaisen uuden jatsin kerman studioon koonneen Centipede-suurbändin “Septober Energy” -tuplalla. Homman oli muuten masinoinut jo mainituksi tullut pianisti / säveltäjä Keith Tippett.

Unohdinko biisilistasta jotakin? En oikeastaan, sillä “Islands”ia edeltävä instrumentaalinen “Prelude”: Song of the Gulls” voidaan nähdä ‘klassisena alkusoittona’ tuolle albumin päättävälle nimibiisille. Tosin pienen odottelun jälkeen levyurista heltiää vielä tovi studiotyöskentelyn mielenkiintoista äänimaailmaa.

Tuoreita voimia ja uusia haasteita…

“Islands”ia edeltäneen “Lizard”in kokoonpanosta mukana Frippin ohella oli enää vain Mel Collins. Basisti / vokalisti Gordon Haskell oli saanut tehdä tilaa Boz Burrellille, rumpali Andrew McCulloch Ian Wallacelle. Vuodesta 1968 Frippin luovana aisaparina häärinyt sanaseppo ja visuaalinen visionääri Pete Sinfield luettiin vielä bändin muonavahvuuteen, mutta tuokin taru alkoi olla jo katkolla. Edellisen albumin apusoittajista Tippett, Robin Miller ja Mark Charig olivat kaikki saaneet kutsun myös ‘saarisessioihin’.

Aiempiin KC-pitkäsoittoihin verrattuna “Islands”in työtapa oli selvästi erilainen. Levy levyltä reippaasti dyykanneet myyntiluvut eivät enää mahdollistaneet metodia, jossa soittajat sulkeutuvat pitkäksi aikaa kalliiseen studioon ilman selkeää näkemystä työstettävästä materiaalista.

Joulukuussa 1969 San Franciscossa viimeksi konsertoinutta King Crimsonia kuultiin seuraavan kerran livenä vasta huhtikuussa 1971 Hampurissa. Kevään, kesän ja alkusyksyn jatkuneella tiiviillä keikkailulla uudet biisit treenattiin niin hyvin, että lokakuun puolivälissä päättyneet äänityssessiot sujuivat varsin rivakasti. Samalla myös studio oli vaihtunut aiempaa huomattavasti edullisempaan.

Mykkäkoulua ja myrtyneitä fiiliksiä…

Vielä keväällä vallalla ollut optimismi bändin tulevaisuudesta vaihtui murjottamiseksi loppuvuoden kiireisessä kiertueruljanssissa. Sinfieldin kanssa työskentelemiseen kypsynyt Fripp otti entistäkin hallitsevamman roolin yhtyeen musiikillisena primus motorina. Omia biisejään ohjelmistoon toivonut Mel Collins sai kyynelsilmin todeta, etteivät hänen hengentuotteensa läpäisseet Frippin sanelemaa ‘Crimson quality controlia’.

Marras- ja joulukuussa tehty jenkkirundi oli koko porukalle melkoista kidutusta. Kiertue-elämään liittynyt runsas huumeiden käyttö kiristi entisestään kahvin litkimiseen tyytyneen pääjehun ja muiden kundien välejä. Tammikuussa bändi olikin jo valmis lyömään hanskat naulaan.

The show must go on…

Sopimusteknisistä syistä King Crimson joutui kuitenkin palaamaan Amerikkaan vielä helmikuussa. Muodollisesti bändi oli siis edelleenkin kasassa, tosin ilman Pete Sinfieldiä. Käytännössä jo tapahtuneen hajoamisen myötä yhtyeen sisäiset paineet olivat kummasti hellittäneet. Boz, Mel ja Ian eivät enää suostuneet tanssimaan Frippin pillin mukaan ladaten lavalla pikemminkin funkya rhythm & bluesia kuin puhdasveristä Crimson-progea. Sen kuulee hyvin parikuukautisen rundin aikana kasettinauhurilla taltioidulta, äänitystasoltaan perin kehnolta “Eathbound”-albumilta.

Itse asiassa kolmikolla oli siksi hauskaa yleisön edessä, että Frippille heitettiin ajatus King Crimsonin jatkamisesta samalla kokoonpanolla. Vaikka Robertinkin vitustuskäyrä oli laskenut merkittävästi vuodenvaihteen huippulukemista, oli vastauksena selkeä ”ei”. Äijällä kun oli jo mielessä uudet kujeet…

Merkillinen myyntikääre…

Levykaupassa loppuvuodesta 1971 asioineelle satunnaiselle ostajalle “Islands” oli ongelmallinen tuote, sillä sen paremmin kiekon etu- kuin takakannestakaan ei selvinnyt esittäjää tai titteliä. Uusintajulkaisuissa asia on kuitenkin korjattu.

Pete Sinfieldin suunnitteleman brittikannen vaikuttava värikuva Jousimiehen tähdistön Trifid-sumusta saattoi toki herättää uteliaisuutta sisällöstä, mutta jenkkien käyttämä ‘UK-sisäpussiversio’  livahti porukalta helposti ohi okulaarien. Jälkikäteen Fripp onkin todennut, ettei kansitaide “Islands”issa ollut likimainkaan samaa tasoa kuin kolmessa edeltäneessä pitkäsoitossa.

Tällä saarella ei samba soi…

“Islands” oli King Crimsonille kipeä kiekko. Sen syntyvaiheet olivat täynnä positiivisia tuntemuksia ja uskoa tulevaisuuteen, mutta hiljalleen paisuneista sisäisistä ristiriidoista johtuen fiilikset studiossa eivät yltäneet enää samalle tunnetasolle. Totuttuun tapaan soittopuoli sujui erinomaisen taidokkaasti (hyvin pärjää vasta puoli vuotta bassoa soittanut Bozkin), mutta lämpöä ei biiseistä suuremmin löydy. Eipä silti, ei King Crimsonin musiikki muutenkaan kovin lämminhenkistä ole koskaan ollut.

Brittilehdistö oli sekin lopputuloksesta enemmän tai vähemmän ymmällään. Kohtelias varauksellisuus hallitsi valtaosaa musiikkipapereiden arvioista. Kunnianhimon puutteesta ei kukaan Fripp & Co:ta tälläkään kertaa moittinut.

Vaikka olenkin yhden sortin tunneihminen, vetoaa levyn ‘viileä taiteellisuus / älyllisyys’ minun vahvasti. Biisit eroavat toisistaan suuresti, ja yhä edelleen löydän niistä uusia upeita yksityikohtia / väläyksiä. Toisaalta on tunnustettava, että “Islands” on kiekko, jonka kuunteleminen vaatii varsin vastaanottavaisen mielentilan. Jos olen nauttinut siitä sadan kuuntelukerran verran, on noita vääriä ajoituksiakin osunut kohdalle kasapäin.

No, eipä “Islands” olekaan mitään rommirusinajätskiä

Originaali US-versio etukannesta.

—

King Crimson “Islands”, Island ILPS 9175, Englanti 1971. Levystä on julkaistu lukuisia uusintapainoksia sekä vinyylinä että CD:nä. Lisäksi saatavilla on King Crimsonin 40-vuotisen olemassaolon kunniaksi julkaistu CD & DVD-A runsaalla extra-matskulla.

Tässä pari saittia, joilla King Crimsonista / Robert Frippistä kiinnostuneen kannattaa vierailla: http://www.dgmlive.com/index.php ja http://www.allmusic.com/artist/king-crimson-p4682/biography.

Tämän ‘levyarvion’ ajallisena tukimateriaalina käytin 1976 julkaistun “A Young Person’s Guide to King Crimson” -tuplan liitteenä olevaa 20-sivuista ‘päiväkirjaa’ sekä Sid Smithin 2001 ilmestynyttä kronologisesti etenevää opusta “In the Court of King Crimson”.

Pekka käy keikalla: Kaamos 6.1.2012

Esiintyihän Tavastialla Colossuksen järjestämässä 15-vuotisjuhlaillassa myös Ageness sekä Jeavestone – mutta kyllä Kaamosta oli tultu katsomaan.

Illan aloitti Ageness – Tommy Erikssonilla on uudehkot soittokumppanit, joista kitaristi Petteri Hirvanen revitteli tyylitietoisesti ja varmasti. Wigwam-Piirpauke-Genesis-akselilla liikuttiin, jopa niin paljon, että Agenessin setin päättäneessä Wigwam-lainassa Cheap Evening Return bassoa soitti vierailijana Måsse Groundstroem!

Jeavestone on sitten tapaus sinänsä: kalajokilaisten sympaattinen into nostatti hyväntuulisen virneen. Levyillä kavereiden (ja daamin) musiikki tuottaa musiikillisen yllätyksen toisensa jälkeen – siis positiivisen yllätyksen. Never a dull moment! Kuten ei myöskään lavalla. Voisiko musiikkia kutsua glam-progeksi? Vauhdikasta meininkiä, jossa instrumentaalista virtuositeettia tärkeämpää oli kokonaisuus. Kiperistäkin sovituksista selvittiin kiitettävästi: on taidettu harjoitella aika lailla! Ei taustamusiikiksi.

Kaamoksen settiin sali täyttyi – rohkaisevaa nähdä, että legendalla on uskolliset ja innokkaat ystävänsä! Perusryhmää Johnny Gustafsson, Ilpo Murtojärvi, Kyösti Laihi ja Jakke Leivo oli täydennetty perkussionistilla, toisella, syntikkaan keskittyneellä kosketinsoittajalla sekä kahdella taustalaulajalla – joista toinen oli Murtojärven tytär. Lavan taakse oli viritetty taustalakana, joka toisti levykannesta tutun kuvan.

Setin ytimenä oli luonnollisesti Deeds And Talks, joka kuultiinkin kokonaisuudessaan, alusta loppuun. Levyä rutkasti kuunnelleena – silloin ja nyt myöhemminkin – totean: svengiä oli levytettyjä biisejä enemmän, armottoman paljon enemmän! Yhteissoitto sujui niin luontevasti ja orgaanisesti, että voisi kuvitella miesten soittaneen ammatikseen yhdessä vuosikaudet. Mikä ei kuitenkaan taida pitää paikkaansa? Jos kappaleella oli levyllä hienoinen lattarivivahde, lavalla se korostui: kappale lähti huimaan kiitoon. Ja jos biisiä kuljetti levyllä jykevä basson ja rumpujen yhteistyö, lavalla soitosta ilmiselvästi nauttivan Jakke Leivon basso ja laulava rumpali Gustafsson löivät tahtia levyversiotakin tymäkämmin.

Vaikka Murtojärvi Kaamoksen instrumentalismin tähti onkin, hän ei missään vaiheessa noussut tai nostanut itseään valokeilaan – kyseessä on nimenomaan bändi, jossa kaikilla soittajilla ja laulajilla, myös ydinkokoonpanoa täydentävillä, on oma luonteva osansa. Sooloja toki oli, mutta nekin hoidettiin pieteetillä, ammattimaisesti, elvistelemättä. Ja ne soolot! Ne lähtivät lonkalta luontevasti, vaivattomasti ja armottoman taitavasti ja ketterästi. Joissain soolo-osuuksissa Laihi ja Murtojärvi vuorottelivat, kävivät taidokasta vuoropuhelua. Kitara oli alkuosassa konserttia miksattu ehkä turhankin piiloon.

Sen tarkemmin yksittäisiin biiseihin paneutumatta voinee sanoa, että Deeds And Talks on osoittautunut tämän konsertin valossa hyvinkin aikaa kestäväksi kokonaisuudeksi. Kun albumi oli soitettu, Gustafsson kuulutti Kaamoksen soittavan vielä yhden biisin. Mikäs se sitten olisi?! Levyltä ylijäänyt kappale? Lainabiisi? Combination-kokoonpanon sävellys? Murtojärven soolo? No ei, vaan täysin uusi Kaamos-teos! Varoituksen sanoina Gustafsson totesi, että kyseinen biisi on pitkä – ja että ”katsotaan mitä tästä tulee”.

Pitkähän se oli. Moniosainen. Ehkä progressiivisin Kaamoksen kappaleista, jos progressiivisuudella tarkoitetaan rytmivaihdoksia, kiperiä käännöksiä, moni-ilmeisyyttä, soitannollista taituruutta. Mitä muuta uusi biisi sitten tarkoittaa? Yhtyeen uutta tulemista? Uutta Kaamos-julkaisua ehkä? Toivotaan parasta!

Pekka

Retrokki kuuntelee: JK “Painting a Sun on Black Snow”, 2011, Suomi

Taitelijanimen JK taakse kätkeytyy kuusikymppinen ilmajokelainen lääketieteen ja kirurgian tohtori Juhani Kellosalo, joka tunnetaan myös tuotteliaana kirjailijana – tähän mennessä mieheltä on ilmestynyt kahdeksan runokokoelmaa ja kolme proosateosta. Viime kesänä omakustanteena julkaistu “Painting a Sun on Black Snow” lienee Juhanin ensimmäinen julkinen urotyö musiikin saralla. 

Keitsi kuuntelee: Mielenkiintoista. Nimittäin se, kuinka paljon positiivinen (toki myös negatiivinen) ennakkoasenne voi vaikuttaa suhtautumisessa entuudestaan täysin vieraaseen artistiin / äänitteeseen. Kaiveltuani netistä hieman perustietoa ikätoveristani Kellosalon Juhanista, panin “Painting a Sun on Black Snow” -CD:n pyörimään suurta ‘esisympatiaa’ tuntien. Ja viiden minuutin kuluttua tiesin jo varmuudella, ettei sienimetsällä ja levymetsästyksessä harjaantunut vaistoni pettänyt minua tälläkään kertaa…

Samalla tunsin myös ensimmäiset kateuden pistot siitä, että Juhani on toteuttanut ilmeisen pitkään itäneen haaveen asiasta, josta itse edelleenkin vain uneksin.

CD:n mukana saapuneessa saatekirjeessä Juhani toteaa musiikkinsa asettuvan tyylillisesti ’jonnekin progen, jazzrockin ja taiderockin suunnille’, levyn toteutustapaa hän luonnehtii ilmaisulla ‘oldfieldmäisesti yksin’. En väitä vastaan. Ehkä sanan ‘sinfoninen’ progen eteen liittäisin.

Kaikki “Painting a Sun on Black Snow” -CD:n kymmenen biisiä ovat siis JK:n itsensä säveltämiä, sovittamia, tuottamia ja tietysti myös soittamia. Viimeiseksi sijoitettua nimiraitaa lukuun ottamatta materiaali on instrumentaalikamaa. Kitarat ja koskettimet ovat Juhanin pääsoittimia, rumpujakkaralla istujaa uskallan veikata rytmikoneeksi. “Kytö”-rallissa on myös majesteettisesti soiva selloteema – ihan kuulostaa aidolta puusta tehdystä instrumentilta minun korviini. Tiedä häntä sitten.

Soittajana JK on kova luu; hyvällä maulla siunattu, tarkkuuteen panostava, teknisesti kyvykäs ja erittäin sounditietoinen ’ammattireiska’. Myös äänitys – kotistudiosta kun puhutaan – on onnistunut vallan erinomaisesti. Aikaa projektiin on taatusti palanut tovi poikineen, sillä minkäänlaista hätäilyn makua en lopputuloksesta aisti, kompromissiväsymyksestä puhumattakaan.

Säveltäjänä Juhani ei ole mikään yltiöpäinen kokeilija. Selkeät melodiakaaret, sovinnaiset sointukulut ja länsimaisen musiikin perinteisiä esteettisiä arvoja kunnioittavat harmoniset ratkaisut ovat yhteisiä perusnimittäjiä kaikille biiseille. Omaan ajatus- / tunnemaailmaani tenhoa tuovaksi laatumusiikiksi homma jalostuu kuitenkin vasta lisämääreillä ‘syvämietteisyys’, ‘sielukkuus’ ja ‘suomalaisuus’. Eiköhän juuri kotomaamme ainutlaatuinen luonto vahvasti toisistaan poikkeavine vuodenaikoineen ole ollut keskeinen inspiraation lähde koko levylle. Anssi Tikanmäki ja Pekka Pohjola nousevat aina välillä mieleen.

Tällaisessa ‘yhden miehen piilopirttiprojektissa’ tekeminen on niin kokonaisvaltaista ‘tässä ja nyt’ -meininkiä, ettei säveltämistä, sovittamista, soittamista ja äänittämistä voi oikein erottaa toisistaan. Siitä huolimatta kumarran erikseen sovituksille, joihin JK on onnistunut tiivistämään sen olennaisen kustakin biisistä – unohtamatta kuitenkaan pieniä, pirteää lisäväriä tuovia detaljeja. “Painting a Sun on Black Snow” onkin hyvin selkeä levy, jonka soivaa juonta on ilo seurata.

Tämän lekurin potilaaksi uskaltaisin jopa minäkin tulla

Pekka kuuntelee (sekä autossa että kotona): Tekijän maininta ”oldfieldmaisuudesta” asetti odotukset tiettyyn asentoon. Artistista en tiennyt etukäteen mitään, saatekirjeessä oli toki maininta, että hän on aikaisemmin julkaissut kaunokirjallisuutta – monipuolinen renessanssimies siis?

Oldfieldin pitkiin kaariin ei tällä levyllä kuitenkaan tähdätä, vaan Oldfieldillä viitataan tee-se-itse-meininkiin. Sen mukaisesti Kellosalo on säveltänyt ja sovittanut biisit sekä soittanut kaikki instrumentit. Tämä tuo mukanaan kotikutoisuutta, jolla tässä yhteydessä tarkoitan sympaattisuutta ja tärkeilemättömyyttä.  Henki – ja osin soundimaailmakin – on samanlainen kuin parin muun individualistin itsekseen tekemä ja suuresti arvostamani levy. Nimittäin Emitt Rhodesin eka soolo ja Paul McCartneyn eka soolo. Ehkäpä Kellosaloa lähempänä on McCartneyn kiekko, jolla silläkin välillä aika yksinkertaisesta ideasta tai melodianpätkästä sidosaineilla leivotaan kokonainen biisi. Kellosalo ilmiselvästi nauttii tekemisistään. Ja sen lisäksi hänellä on luonnollisesti sanottavaa ja taitoa musiikillisten ideoittensa toteuttamiseen.

Kokonaisuutena kiekko mieltyy hyvin elokuvallisena – jokainen kappaleista sopisi vähän erityyppisten kohtausten taustalle. Elokuvallisuutta korostaa, että levy on nimikappaletta lukuun ottamatta instrumentaalinen. Soittajana Kellosalon mukavuusalue on sävellettyjen ja sovitettujen melodioiden tulkinnassa, ei vapaassa improvisaatiossa. Soittimissa ja sovituksissa on sopivasti variaatiota – jossain melodiaa kuljettaa sähkökitara, jossain sähköpiano, jossain saksofoni (tai syntikka?), jossain vilahtaa huuliharppu.

Huomioita muutamasta kappaleesta: entinen itseäni miellyttävät ”Kytö” – ylväs ja hyvin pohjoismaalainen, oikeastaan tolosmainen sävellys sekä laulettu nimikappale.”Painting a Sun on Black Snow” on hymnimäinen, paatoksellinen fanfaari. Sen juhlallinen tunnelma tuo mieleen Eric Matthewsin ”It’s Heavy in Here” -kiekon. Varovainen laulu, joka tuntuu pelkäävän tunnelman hajottamista. Onpa sävelmässä U2:n uljauttakin, mukana myös albumin toimivin kitarasoolo.

”Talkoot” tuo jostain syystä mieleen Matti Järvisen soolokiekon – Järvisen ja huippukumppanien soittotaitoon ei toki ylletä, mutta tässä rytmiltään vähän lompsivassa biisissä sähkökitara- ja sähköpianosoolotkin sopivat muottiin. ”Pakkaspakkaus” -biisi on yksinkertainen ja hauras, kokonaisuus sinnittelee kuitenkin loppuun saakka ehjänä elossa. ”Eye of Flurry” – maisemakuva Suomesta. Juu, kirjoitan noin ihan parillakin merkityksellä.

Sympaattinen levy siis. Ja kuten Keitsi aiemmin on ilmaissut, sellainen, jollaisen toivoisi itsekin joskus tekevänsä (gulp!).

–

JK “Painting a Sun on Black Snow” (Omakustanne NCBJ 5301, 2011)

Juhani Kellosalon kotisivut löydät täältä http://www.netikka.net/juhani.kellosalo. Palikan “Kolumneja” alta löydät muuten mainion jutun vinyyleistä. Henkilöesittelyn ja ajatuksia erilaisista asioista voit lukea täältä www.seinajoki.fi/kirjasto/kirjailijat/kellosalo.htm. Ja biisinäytteitä pääset kuuntelemaan täällä www.myspace.com/JKBellforest, myös CD:n tilaaminen onnistuu sieltä.

Pekka kuuntelee: John Hartford ”Earthwords And Music”, 1967

Pitkän, omaehtoisen uran luoneen monipuolisen muusikon kakkosalbumi, mukana kappale jolla Hartford omien sanojensa mukaan ”osti itselleen vapauden tehdä mitä mieli tekee”.

Jo pienenä poikana kielisoittimet (viulu, banjo, myöhemmin myös kitara ja mandoliini) monipuolisesti hallinnut John Hartford (alun perin Harford) pääsi syvemmälle musiikkipiireihin muutettuaan Nashvilleen. RCA:n Nashvillen konttorin pääjehu Chet Atkins havaitsi muutaman singlen pikkumerkeille tehneen kaiffarin lahjakkuuden, ja patisti ison kiekon tekoon. Syntyi ”Looks at Life” – lupauksia herättänyt kokoelma lauluja. Mutta kokoelma herätti myös kysymyksiä: ”Ihan folk- ja country-putkeenhan musiikki menee, mutta tuntuuko vain minusta, että joku ihme vinksahdus joissain biiseissä ja varsinkin sanoituksissa on…”

Sama meno jatkuu tällä kakkosella.

Ja se puolestaan aiheuttaa luokitteludilemman suu viivasuorana ja kädet puuskassa kelaaville tarkkareille. Ei puhdasta countrya, ei ainoastaan old-time folkia, ei pelkkää bluegrassia, myöhemmillä levyillä newgrassia – ja välillä ihan outsider-kamaa! No, mahtimerkille ja isoon maahan mahtuu kaikennäköistä ja -muotoista, myös esimerkiksi pesukoneesta ja leivinjauheesta lauleskeleva, välillä steppaava, Mississippi-jokeen ja sen höyrylaivoihin hurahtanut muusikko. Ehkä omaperäisyytensä, kokeilunhalunsa ja mittavan, monille merkeille hajoavan tuotantonsa vuoksi Hartford on jäänyt vain muusikko- ja diggaripiirien suosikiksi.

Suomenkin radiossa soitettiin männävuosina ainakin yhtä John Hartfordin mainiota kipaletta: ”Don’t Leave Your Records in the Sun” -biisi ei ainoastaan tyydy kertomaan, mitä tapahtuu, kun musta lätty käpristyy auringossa: myös esitys on auringonpaisteen kierouttama.

Nimenä Hartford tunnetaan parhaiten – jos siis yleensä tunnetaan – ”Gentle on My Mind” -biisin tekijänä. Hartfordin itsensä esittämänä kappale oli pienimuotoinen hitti, sen jälkeen ensin Glen Campbellin Jimmy Webb -vetoisella, nousujohteisella uralla ja myöhemmin Dean Martinin hipahtavalla viihdetulkinnalla se räjäytti potin. Kappaleesta muotoutui standardi: yli 300 levytettyä versiota, maineikkaimpia ovat mainittujen Campbellin ja Martinin lisäksi taiteilleet esimerkiksi Elvis, Aretha Franklin, Johnny Cash…

”Gentle on My Mind” ja siitä kertyneet tekijänoikeustulot ostivat Hartfordille vapauden. Ja sitä mies toden totta urallaan käyttikin!

Seisoo vähän vinossa

Tämän ”Earthwords And Music” -albumin avaa “(Good Old Electric) Washing Machine (Circa. 1943)” –  eli silloin kun isä pesukoneen osti. Musiikillisesti mennään perinteisissä merkeissä – suht’ pieni ja ammattitaitoinen bändi, arkinen soundi ilman turhaa säihkettä ja kiilloketta, banjo pitää musiikin lähellä maata. Voisi jopa sanoa että ehkä liiankin vaatimatonta menoa, kun nyt ei kuitenkaan säestetä silkkiin ja satiiniin puettua sankarilaulajaa, jonka tähden säteilyä ei haluta peittää (tuottajana Felton Jarvis). Hartford ei ainoastaan tyydy kertomaan rakkaudestaan vanhaan pesukoneeseen, vaan vertaa ja esittelee myös niiden käyntiääniä: uusi hyrrää tasaisesti sursursursursursur ja näyttää mitäänsanomattomalta kuin televisio, kun taas vanhassa oli persoonaa ja klonksuja, näköä ja rytmiä: klonks, sur, tsih, klonks, sur, tsih. Käy selväksi, että Hartford on perinne- ja huumori – mies.

Tekstillisesti Hartford kuuluu nokkelia ja joskus nerokkaitakin sanaleikkejä viljeleviin taitureihin – heitä countrymusiikissa on aina piisannut. Rakkauslauluissakin on viiltävän kipeitä sutkautuksia kuten ”Love Song in 2/4 Time”-biisissä.

Eikä musiikillisia kokeiluja karteta. ”There Are No Fools In Heaven (Anyman’s Inferno)”on tittelin mukaisesti kuvaus siitä tulisesta paikasta – dramatiikkaa luodaan näppäilemällä pianon kieliä ja kuumottamalla patarumpua. Banjo pitää kokonaisuuden kasassa – taitaa olla isäntä itse asialla.

Ja sitten mennään mainstreamiin: ”Gentle on My Mind” ja samaan muottiin valettu ”No End on Love” ovat täysin – eivät ehkä eleettömiä, mutta ilman kommervenkkejä, kaksoismerkityksiä tai huumoria kirjoitettuja ja esitettyjä. Voisivat olla vaikka suoraselkäisen, puhtoisen ja yllätyksettömän George Hamilton IV:n biisejä – tyylissä ja äänessäkin on yhtäläisyyttä.  Ja perään Hartford vetäisee ”Left Handed Woman” -virityksen: täynnä hymyilyttäviä sanaleikkejä. ”Whose That” voisi puolestaan olla lastenlaulu – ja melodialtaan sinne kallistuukin. Lopuksi ”Baking Soda” – kannattaa miettiä, mihin pulveria käyttää, vaikka se Hartfordin mukaan monikäyttöistä onkin.

Hartford ei ole mikään sankaritenori, hänen äänensä istuu paremmin tarinankerrontaan. Tosin ”No End on Love” poikkeaa laulullisesti muusta materiaalista: pehmeä, melodinen – Hartford yrittää parhaansa mukaan olla ”normaali” countrylaulaja. Biisit, varsinkin ne, joihin on rakennettu vasta lopussa aukeava koukku, ovat kahden minuutin pintaan, joten kokonaisuutena albumi on varsin lyhyt ja helposti nautittava.

You Tubessa on varsin paljon Hartfordin esityksiä – ainakin itselleni ne ovat avanneet myös miehen instrumentaalista taitavuutta: ei ehkä virtuoosi, mutta esiintyjänä taidokas ja lämminhenkinen. Videot paljastavat myös Hartfordin olevan laulajana monipuolisempi ja värikkäämpi kuin mitä nämä alkupään albumit antavat ymmärtää.

Mitä sitten tapahtui?

Hartfordin vuoden 1971 ”Aereo-Plain”-levyä pidetään tärkeänä bluegrassin uudistajana, joidenkin arvioiden mukaan sen ansiosta syntyi progressiivinen bluegrass eli newgrass (vaikutteita muista musiikinlajeista, sähköisiä soittimia). Genren syntyä edisti hänen silloinen huipputaitava yhtyeensä eli Vassar Clements, Tut Taylor ja Norman Blake.

Miehen myöhäisempien levyjen tyylikirjo on valtava: soolomusiikkia, konserttiäänityksiä, bluegrass-covereita mitä ihmeellisimmistä biiseistä (”Boogie On Reggae Woman”, ”When I’m Sixty-Four”, ”That’ll Be the Day”…), välillä kera Dillardin veljesten. Osaan levyistään Hartford on itse taiteillut kannen.

Hartford kehitti laulusta, soitosta ja steppauksesta koostuvan sooloesityksen, jolla pystyi kiertämään vapaasti pienemmissäkin paikoissa ilman jäykkää ja kustannuksia aiheuttavaa kiertuekoneistoa. Näin jäi enemmän aikaa keskittyä Mississippiin ja sen jokilaivoihin, joihin oli hurahtanut. Hartford asui Tennesseessä Cumberland-joen töyräällä, josta pystyi seuraamaan jokilaivoja ja jopa käymään kipparien kanssa radiokeskusteluja. Kun elokuva O Brother, Where Art Thou? nosti vanhemman amerikkalaisen musiikin yllättävästi valokeilaan, Hartford oli mukana soundtrack-kiekolla.

Marginaalissa elänyt ja esiintynyt, kanssamuusikoiden arvostama John Hartford kuoli vuonna 2001.

John Hartford: Earthwords And Music (RCA Victor LSP-3796, 1967), CD:llä yhdessä ykköskiekko ”Looks at Lifen” kanssa (RCA B0000636LZ, 2002) – ei liene enää kaupoissa, huutokaupoissa kylläkin.

www.johnhartford.com

Retrokki kuuntelee: Panda Unit (Ville Vokkolainen), 2011

Improvisoitua kitarameininkiä alun perin Suomen Masalasta, myöhemmin Bostonin Berklee College of Musicista ja saman kaupungin New England Conservatorysta – Ville Vokkolainen soittokavereineen revittelee.

Pekka kuuntelee: Vähän jännitin tämän viiden biisin CD:n korkkaamista, sillä improvisointiakin on niin monenlaista, ja kaikkeen ymmärryskykyni ei todellakaan riitä. Varsinkin täysin free-pohjainen, soitinten toisistaan riippumaton, melodiaton melskaaminen tuntuu itsetarkoitukselliselta ja päämäärättömältä – miksi? Tunnustan siis rajoitukseni.

Melun kaava?

Ville Vokkolaisen tavoitteesta kertoo blurb cdbabyn sivuilla: ”The Vokko is a guitar player/noise addict” ja vähän myöhemmin: ”teached and searched new ways to make bizarre noise”. Hänen tavoitteensa on siis tutkia kitaran mahdollisuuksia instrumenttina, ei kuitenkaan kokeiluina kokeilujen vuoksi, vaan kontrolloidusti, sillä hän ”is currently back to Boston for his masters degree at New England Conservatory (Contemporay Improvisation dept focusing on Classical Composition)”.

Vokkolaisen soittokavereina tämän levyn musiikillisilla tutkimusmatkoilla ovat basisti Dylan Coleman ja rumpali Ryo Noritake – kokeneita kavereita. Yleishuomio levyn saundista, ei musiikista: olen kuunnellut kiekkoa paljon autossa, enkä tiedä onko vika äänityksessä, miksauksessa vai missä, mutta Colemanin akustinen basso on lähes huomaamaton – asia häiritsi sen verran, että tarkistin asian kuulokkeilla, ja kyllähän se basso siellä on, mutta kuulostaa kumman vaisulta. Noritaken rummut sen sijaan paukkuvat välillä hyvinkin antaumuksellisesti. Ja tähtenä, musiikillisena kapteenina säteilee kitaristi Vokkolainen – välillä säröllä, välillä kaiulla, välillä molemmilla.

Levyn viittä biisiä ei ole sen kummemmin nimetty muuten kuin roomalaisin numeron. Biiseillä on hyvinkin selkeä oma musiikillinen identiteettinsä. Esimerkiksi biisi ”II” voisi säröisine ja kaiutettuine kitaroineen toimia Tom Waitsin painostavan rohinan tai Don Van Vlietin mustanpuhuvan uhon taustalla – skronks ja skriik! Rakenteesta erottuu selkeästi suvanto ja huippu, säe ja kertosäe. Olisiko alussa pätkä ragtime-melodiaa?

”III” taitaa perusmelodialtaan olla tango sinisävyineen kaikkineen. Rytmi pyrkii tosin parhaansa mukaan iskemään kapuloita tasaisen tahdin rattaisiin. ”Tango” on samalla tavalla epätäydellinen, horjuva ja vajavainen mutta kuitenkin kiehtova kuin Aki Kaurismäen elokuvat.

Perinteitä kunnioittaen

”IV” on kokeilu kaiulla – kasteinen, kaunis, seesteinen ja helmeilevä aamu, myös rytmillisesti helpommin sulatettava ja sulava. Vispilät pistävät svengiä ehkä kiekon perinteisimpään biisiin. ”V” tuo selkeimmin mieleen vertailukohtia: Sandy Bull, Peter Walker, Gabor Szabo; itämaisine sävyineen ragamainen biisi kasvaa hitaasti rauhallisesta alusta rankkaan paahtoon. Acid rockia? Diskantti korostuu.

Vokkolaisen soitto on kautta linjan intensiivistä ”hands-on”-meininkiä. Monipuolista, näkemyksellistä ja soitannollisesti kokeilunhaluista – kokeilun pääosissa eivät kuitenkaan ole efektit, vaan parin perusefektin ryydittämä soittotyyli. Yhtyeenä Panda Unit ehkä vielä etsii ominta tapaansa etsiä ja kokeilla. Vokkolaista kuulen mieluusti lisääkin.

Mielenkiinnolla odottelen Keitsin mielipidettä – kitaristi ymmärtää kitaransoitosta enemmän kuin vuosikymmeniä sitten kitaraa näppäillyt “kitaristi” (that’s me).

Keitsikin kuuntelee: Jos Pekka koki jännitystä pannessaan Panda Unitin ensi kertaa pyörimään, kumpuavat omat ensireaktioni lähinnä hämmästyksestä. Ne eivät kuitenkaan ole lähtöisin kuuntelukokemuksesta vaan siitä, että näinkin non-mainstream äänite soveltuu tuohon Pekka-kuoman kehittämään autokuuntelukonseptiin. Ihme äijä ja innovaattori! Sitä en kuitenkaan kuuna päivänä suostu uskomaan, että levy olisi soinut herra ja rouva Koskivaaran yhteisillä kauppareissuilla

Omassa arviossaan Pekka kävikin jo ansiokkaasti läpi homman perusjutut. Varsin pitkälle olen niistä samaa mieltä.

Ehkä suurin ero on siinä, että Pekka on kuunnellut kiekkoa kitaristi Ville Vokkolaisen voimannäyttönä, minä pikemminkin kolmen nuoren ja ennakkoluulottoman kundin kimppaseikkailuna. Toki Villen kitara on soittimista se, jota korva ensisijaisesti seuraa. Ainakin aluksi. Muutaman kuuntelukerran jälkeen balanssi ja painotukset kuitenkin muuttuvat.

En pysty arvioimaan, kuinka ’hyvä’ kitaristi Vokkolainen todellisuudessa on. Eikä niin varmaan ole tarkoituskaan, sillä tekninen taituruus ja solistinen loistokkuus eivät Panda Unit -puntarissa paljoakaan paina. Kolmikolla on oma yhteinen juttunsa, jossa musiikkityylien raja-aidat kaatuvat rytisten, usein yhden ja saman biisinkin sisällä. Myös voimakkaiden kontrastien käyttäminen on trion ilmaisullista selkänikamia.

Jatsia? Avantgardea? Jotakin muuta? Pekalla oli syntynyt useampiakin henkilöassosiaatioita, mutta itse en moisia yhtäläisyyksiä tunnista. Ehken ole osannut kuunnella levyä sillä korvalla. Ehken edes halua.

Minulle tämä on vaikea levy. Eteen on tullut hetkiä, jolloin olen joutunut poistamaan sen CD-pesästä jo kesken ensimmäistä biisiä. Välillä olen taas kuunnellut kiekon läpi non-stoppina parikin kertaa. Kaikki on hetkestä kiinni – Panda Unitia ei voi pelkästään kuunnella, se vaatii kuuntelijaltaan selkeää sitoutumista, myötäelämistä, sisäistä jamihimoa. Tai jotakin sinne päin - ’täkyjä ja koukkuja’ älyllisen analysoinnin ja vaistonvaraisten tuntemusten harmaasta välimaastosta.

Kuuntelijan ja bändin kosketusetäisyydelle tuova äänitys korostaa entisestään intiimiä läsnäolon ja kuvittteellisen vuorovaikutuksen tuntua. Melkein uskallankin väittää, että omista Toyota Avensis -autostereoista kuunneltuna Panda Unit olisi jäänyt minulta arvioimatta…

—

Panda Unit: Ville Vokkolainen’s Panda Unit (re:konstruKT // re:047, 2011)

www.myspace.com/pandaunit

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

Levymerkki re:konstruKt on Istanbulissa päämajaansa pitävä improvisoituun musiikkiin erikoistunut julkaisija. Katsoin firman nettisivuja: mielenkiintoisia artisteja ja kiekkoja, osa meikäläiselle tuntemattomia, mutta tuttuja nimiäkin havaitsin (mm. Peter Brötzmann, Evan Parker, Dom Minasi). Löytyypä merkiltä myös ”Live in Helsinki”, soittajina Mark O’Leary, Teppo Hauta-Aho ja Olavi Louhivuori. Samasta osoitteessa löytyy myös väyliä musiikin ostoon: www.rekonstrukt.com

Pekka kuuntelee: Brotherhood ”Brotherhood”, 1968

Kun juhlat on juhlittu, pystyykö listoilla ja lavoilla osin ulkomusiikillisin ansioin villinnyt yhtye aloittaa toisen, musiikillisesti uskottavamman elämän?

Vai onko ”kerran listapoppari, aina listapoppari”? Kun menestys – ja sen mukanaan tuomat ilot, mutta myös rasitteet – eivät enää jaksa viehättää, poppari haluaa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän haluaa olla uskottava muiden kuin kevyttä listapoppia ja sen esittäjiä palvovien fanien keskuudessa. Hän haluaa myös osoittaa, että musiikillista muskelia eli sävellys- ja soittotaitoa löytyy. Hän haluaa olla taiteilija.

Pinnistäjien kohtalo on kuitenkin yleensä ollut karu: ei enää kiinnosta suurta yleisöä, tosiharrastajat taas eivät usko, että poppari olisi yhdessä yössä taidollisesti rikastunut taiteilijaksi.

”Olen vakavasti otettava artisti, uskokaa pois!”

Paul Revere And the Raiders nakutti 60-luvulla kymmeniä hittejä, kuten esimerkiksi ”Kicks”, ”Just Like Me”, ”Good Thing”, ”Ups and Downs”, “Him or Me – What’s It Gonna Be?”, “Stepping Stone”, “Louie Louie” ja “Birds of a Feather”. Osa bändin suosiosta selittyi vakioesiintymisillä Dick Clarkin tv-ohjelmissa kuten “Where the Action Is”. Vaikka  hittejä, tv-esiintymisiä ja suosiota riitti, laulaja Mark Lindsayn ja urkuri/showmies Paul Reveren taustalla soittaneet muusikot kuitenkin turhautuivat: omia biisejä ei hyväksytty levyille, kiekoilla soittivat osin studiomuusikot… tuttu tarina.

Raiders-muusikoista syntyi Brotherhood, eli  Michael Smith (rummut), Phil Volk (basso) ja Drake Levin (kitara) – lisäksi mukaan saatiin Ron Collins (urut). Ja sitten syntyi ensimmäinen kiekko, jolla kaikki biisit ovat luonnollisesti omia, sovitukset ja tuotanto samoin, soittimiakin hallitaan pääosin bändin kesken. Brotherhoodin kaverit varmaan myös huomasivat, että nuorison kapinointi vapaamman, yhteiskunnallisesti valveutuneemman elämän puolesta kuului myös musiikissa – paitsi ei Raidersin musiikissa. Ei kavereista kapinointiin olisi ollut, mutta entäs sitten tämä spykedelia? Josta pienellä viiveellä siivun yritti ottaa myös Raidersin uusi kokoonpano.

No, kun Brotherhoodin debyytin kantta tihrustaa, voi hyvin kuvitella ostajan reaktion: vaatteistaan uloskasvaneita poppareita, kauniita kasvoja… ja onkos noilla nyt joku seilori-teema? Pitäähän yhtyeellä tietty olla joku imago, mutta jos haussa on musiikillinen uskottavuus, olisi ehkä kannattanut miettiä toisenkin kerran. Tai sitten levy-yhtiö halusi hyödyntää kavereiden  taustoja – Paul Revere And the Raiders kun pukeutui 1800-luvun amerikkalaisunivormuihin.

Eihän tämä ole hullumpi lainkaan!

Oman aikansa tuote toki, mutta siinä sarjassa varsin edustava ja monipuolinen. Biisit vaihtelevat raskaammasta poljennosta  sunshine-poppiin, välillä ollaan aika eurooppalaisessa beat-moodissa – ja sitten hypätään edellisen työnantajan iskevälle power-pop-tontille. Saakoon akustinen, ykköspuolen päättävä ”Seasons” kuvata koko kiekkoa ja sen ainoaa puutetta. Kaikki elementit ovat nimittäin täysin kohdillaan myös tässä biisissä: akustinen laulelma, hieman barokkimaiset taustajouset, hiljaa laulettu ja läheltä äänitetty Phil Volk -vokaali… Ainoa mitä jään kaipaamaan, on koskettavampi melodia – tuntuu, että sävellys on keskeneräinen, ei ole jaksettu hinkata sitä viimeistä mailia.

”Somebody” avaa albumin vahvasti tymäkällä poljennolla, fuzz-kitara rääkyy, Phil Volk laulaa sydämensä kyllyydestä, olisiko laulussa vähän ivallinen, punkmainen sävy? ”Woman Unkind” on vauhdikas power-pop-hengessä vedetty pala, tässä kuten muutamassa muussakin biisissä laulu on moniääninen, muistuttaen ehkä vähän Moby Grapea – joka muuten muutenkin tulee mieleen, vaikka Brotherhood ei Grapen katotnostattavaa monikitarahyökkäystä pystykään jäljittelemään. ”Pastel Blue” ja “Lady Faire” ovat selvästi – ja tarkoituksellisesti – kevyempiä soft-rock-biisejä vaikkapa Classics IV -hengessä (”Stormy”, ”Traces”). ”Close the Door” ja ”Jump Out the Window” menevät beat- ja jopa Beatles-kategoriaan: jälkimmäinen voisi olla George Harrisonin biisi ”Rubber Soulin” aikoihin. Ja vielä yksi vertaus: ”Doin’ the Right Thing” intialaisine sävyineen ja tuhtine, polveilevine poljentoineen sekä harhailevine kitaraosuuksineen tuo mieleen Quicksliver Messenger Servicen sekä Jefferson Airplanen.

Jo tähänkin mennessä siis miellyttävän monipuolinen, hyvin toteutettu kiekko. Kun kakkospuoli on päättymässä, höristän korviani: ”Forever”. Kokeellinen, unenomainen, sumuinen. Soittimia ilmaantuu ja häviää, Drake Levin laulaa pehmeästi. Huilu, viulut, akustinen kitara, koskettimet. En nyt saa päähäni muuta vertailukohtaa kuin  Neil Youngin moniosainen ”Broken Arrow” –kyllä, Brotherhood vetäisee debyyttikiekkonsa lopuksi valttikortin, jonka ansiosta kiekko saa jäädä omaan hyllyyn eikä päädy myyntilistalle. Suosittelen kaikille 60-luvun loppupuolen vähän kunnianhimoisemmasta rockista eläville.

Yhtye teki vielä toisenkin albumin – ja kolmannen nimellä Friendsound, jota on jossain kehuttu kokeelliseksi ja kuuntelemisen arvoiseksi. Uskon ja metsästän. Siihen kavereiden ura sitten taisi tyssätä. Paul Revere sen sijaan porskuttaa edelleen, taustasoittajat ovat vaihtuneet useaan otteeseen. Myös Mark Lindsay on jatkanut pienimuotoisemmin musiikin parissa.

Brotherhood: ”Brotherhood” (RCA LSP-4092, 1968), CD-julkaisusta ei tietoa.

www.paulrevereraiders.com

www.marklindsay.com

Pekka kuuntelee: Björn J:son Lindh ”Ramadan”, 1971

Pitkän linjan ruotsalaishuilistin ensimmäinen omalla  nimellä julkaistu albumi; mukana kova kööri naapurimaan rockareita.

Jo 60-luvulla aloittanutta Björn J:son Lindhiä, huilistia ja kosketinsoittajaa, on vaikea välttyä kuulemasta, jos vähänkään rapsuttaa ruotsalaisen musiikin pintaa. Omia kiekkoja toistakymmentä, studiokeikkoja varmaan satoja, aktiivinen rooli useiden muusikoiden soolouralla (mm. Janne Schaffer, Ralph Lundsten) musiikkia näytelmiin, elokuviin, televisioon – ja aikoinaan jäsenyydet yhtyeissä Atlantic Ocean ja Jason’s Fleece.

Itselleni J:son Lindh tuli paremmin tutuksi vasta pianisti Staffan Schejan kanssa tekemistään kolmesta ”Spirits of Europe”-levystä 80-luvulla. Varsinkin levysarjan ensimmäistä osaa tuli kuunneltua todella paljon: selkäpiitäkarmivan upeita, jylhiä sävellyksiä; pohjoismaalaista mielenlaatua puhuttelevaa pelkistettyä, kaikesta turhasta karsittua soittoa. Musiikin pohjavire on vähän melankolinen, mutta kuitenkin oudosti toiveikas ja lohduttava. Sopii loistavasti loka-marraskuun kalseaan ja hailakkaan maisemaan.

Omaan instrumentaalimusiikkiinsa J:son Lindh on eri levyillään ottanut vaikutteita vähän kaikesta: itämailta, kotimaasta, new agesta, folkista, jazzista, klassisesta, psykedeliasta, fuusiosta… Miehen levyt eivät todellakaan ole mitään tavallisia huilistin  soolopuhalluksia – älä edes ajattele James Galwayta! Sillä vaikka omissa nimissään albumit ovatkin – ja lähes kaikki sävellyksetkin niillä J:son Lindhin käsialaa – kanssamuusikoiden kontribuutio on merkittävä.

Tällä, J:son Lindhin ensimmäisellä sooloalbumilla, soittaa ruotsalaismuusikoiden kerma: mm. Bobo Stenson (sähköpiano), Ola Brunkert (rummut), Kenny Håkansson (kitara) ja Georg Wadenius (basso!). Sooloinstrumentteina loistavat luonnollisesti J:son Lindhin huilu, mutta myös Stensonin sähköpiano ja Håkanssonin sähkökitara. Biisien teemat ovat huomattavan yksinkertaisia, mitään kimuranttia jazzrockia tämä ei ole. Luotetaan pikemminkin kunkin sävellyksen yksilölliseen tunnelmaan – näitä yhdistää albumin yleissoundi: kuulas ja ilmava, jäntevä ja jännittynyt jazzfunkgroove, jykevästi sykkivä basso koko ajan lähtövalmiina. Soundi tuo itselleni mieleen Tolosen ensimmäiset soolokiekot – ja Karelian ”Suomi Pop”-albumin.

Albumin avaavassa ”Lastbrygga”-biisissä Håkansson virittää säästeliään mutta maukkaan wah-wah-soolon; ei suurta sankarisooloa, vaan teräviä funk-haukahduksia: ”täältä kyllä pesisi, mutta nyt olen vieraskorea”. ”Daphnia” – ilmava kamarijazz, joka puhkeaa huilun ja sähköpianon dominoimaan ruotsalaislattariin, välillä heittäydytään polkalle. ”Benitos  Hare” on kiperä, tahtilajista toiseen ja takaisin siirtyvä vauhdikas… no, ehkä itämainen polska?

Nimikappaleessa on eniten yhtäläisyyttä aikaisemmin mainittuun skandinaavisen kuulaaseen ”Spirits of Europe” -kokemukseen, ”Ramadan” siirtää maiseman kuitenkin J:son Lindhin itse soittaman akustisen pianon ja tablojen (Jan Bandel) vaikutuksesta Lähi-itään. Biisin säveltäjä lienee kotoisin noilta main? Etukäteen uumoilin rajoittuneessa mielessäni, että Paul  Butterfield Blues Bandin tunnetuksi tekemä ”Love March” ei istuisi tähän kokonaisuuteen. Että se olisi yhtä outo musiikillinen ilmestys kuin se oli ”Woodstock”-kiekolla – siis sen vuoksi, että se ei todellakaan edusta Paul Butterfield Blues Bandin linjaa. No, väärässä olin, sillä J:son Lindh soittokavereineen (Wadenius nyt akustisessa kitarassa) ei marssita biisiä
yhtä alleviivaavasti kuin P. Butterfield sen hetkisine soittokavereineen, vaan tahti on rennompi. Toki Butterfieldin bändissä tuolloin mukana olleiden puhaltimien puuttuminen vaikuttaa myös.

Albumi päättyy muhevaan funk-rentoiluun, joka on saanut nimekseen “Kullens fyr”. Vakuuttava päätös kokonaisuudelle, joka ei esittele yksittäisten soittajien instrumentaalista virtuositeettia, vaan antaa musiikin kehittyä ja kasvaa maanläheisesti, luontevasti ja pyyteettömästi.

Björn J:son Lindh: Ramadan (Metronome MLP 15414, 1971. Julkaistu myös USA:ssa, joku yhteys taisi olla CTI-merkkiin, DIX 3000)

PS. Metronomen yhteys Creed Taylorin CTI Recordsiin selittyy netistä löytyvällä tiedolla: merkit edustivat ristiin toisiaan ja pyrkivät julkaisemaan omilla markkinoillaan edustamansa merkin kiekkoja.

Pekka kuuntelee: Melissa ”Melissa”, 1970

Amerikkalainen (?) laulaja-lauluntekijä – reliikki hippikaudelta vai tulevien vuosien trubaduurien esiinmarssia ennakoiva visionääri?

Vaikka ilmestymisajankohtansa ja musiikkityylinsä perusteella Melissan samanniminen kiekko ansaitsisi paikan Fuzz, Acid & Flowers -opuksessa, en sitä kirjasta kuitenkaan löydä. Ja koska julkaisija on valtamerkki, amerikkalainen Decca, pikkumerkkeihin ja omakustanteisiin keskittyvän Acid Archives -kirjan plärääminen johtaa sekin vesiperään. Nettihaku? Muutama maininta huutokauppasaiteilla – pari niistä Japanissa. Taustatiedon puute johtaa olemattomiin etukäteismielikuviin, pitänee siis tyytyä kuulokuviin. Enhän tiedä edes Melissan sukunimeä… onkohan taiteilijanimi otettu Melanien innoittamana – tai tyydytty pelkkään etunimeen?

Kannen kuva on syksyinen – ja vähän psykedeelinenkin: ruskan värejä, Melissasta kaksi runotyttömäistä kuvaa akustisine kitaroineen ja olkalaukkuineen, tytön ulkonäössä yhtäläisyyksiä Jennifer Warnesiin. Lauluäänensä ylärekisterissä kuulas ja ilmeikäs, vähän Judy Collinsiin kallellaan, normaalissa lennossa voimaakin löytyy. Joissain tunnelatausta edellyttävissä kappaleissa mainittu Melaniekin tulee vähän mieleen, mutta onneksi vibraatto puuttuu.

Voisin hyvin kuvitella, että opportunistiset levykauppiaat kaupittelisivat tätä kiekkoa acid folk -termin savuverhossa…

Kappaleet ovat kahta lukuun ottamatta Melissan omaa tuotantoa, poikkeuksia ovat Beatle-Paulin ”I Will” valkoiselta tuplalta ja 1930-luvun lama-ajan klassikko ”Brother, Can You Spare a Dime?”. Omissa sävellyksissä on dramatiikkaa, jota sovitukset sekä isot – eivät kuitenkaan sokeriset – jousi- ja puhallintaustat vielä korostavat. Tavoite on selkeästi taiteellinen iskelmällisen vastakohtana. Ei pikkunättiä näpertelyä, vaan taivastahipovaa, korkealle kurottuvaa, äärimmäisen melodista. Biisillisesti kuin Laura Nyro, mutta kontrolloidumpi lauluääni? Sanoituksissa maailmanparantajan sanomaa (”…and the Boys March On”, ”Cry from a Desperate Country”) – siinä suhteessa hippikaudella liikutaan.

Ja sitten tietysti muutama suoraviivaisempi hempeily, tosin niihinkin vivahteikkaat sovitukset tuovat oman rikastavan lisänsä (sovittaja John Lissauer, levyn tuottaja hänen isänsä Robert Lissauer). Olisiko ”I Will” suoraviivaisin biisi? Voin hyvin kuvitella, että levy-yhtiö ei ole oikein tiennyt mitä kiekolla tehdä: ei poppia, ei countrya, ei folkkia – mihis lokeroon tämän nyt laittaisi?

Löytämisen arvoinen levy, saattaisi hyvinkin tulla vastaan ruotsalaisten myyjien levymessulaareissa.

Melissa: Melissa (Decca DL 75260, 1970)

PS. Amerikkalaisesta Deccasta sen verran, että 40-luvulla brittiläisestä kaimastaan kauppojen kautta irtaantunut levymerkki oli 30-, 40- ja 50-luvuilla merkittävä viihteen, big band jazzin, bluesin ja soundtrackien julkaisija. Decca osti Universal-International-merkin vuonna 1952, kunnes 1962 yhdistyi MCA:n kanssa. Sen jälkeen Decca jäi MCA:n alamerkiksi. Merkki haudattiin 1973, Deccan viimeiseksi julkaisuksi jäi Dobie Grayn erinomainen ”Drift Away”.

Country-musiikin julkaisijaksi Decca oli ryhtynyt jo 1934, merkistä muodostui tärkeä lännenmusiikin julkaisija vuosikymmenten ajaksi (Kitty Wells, Ernest Tubb, Patsy Cline, Loretta Lynn…). Deccan country-puoli on herätetty henkiin pariinkiin otteeseen, viimeksi 2008. Uskoisin, että käsissäni oleva Melissan kiekko on jollain tavalla sidoksissa juuri Deccan country-puoleen – ei siis musiikillisesti, vaan julkaisupoliittisesti.

Ja vielä amerikkalaisen Deccan fyysisestä puolesta: vinyylit ovat paksuja ja reunoiltaan kauniisti pyöristettyjä – niin pyöristettyjä, että ne helposti luiskahtavat vähänkin huolimattomista sormista esimerkiksi kiekkoa flipatessa. Ja niin paksuja ja periksiantamattomia, että kovalle alustalle pudotessa halkeamisvaara on melkoinen. Prässäykset ovat kuitenkin erinomaisia: syvät urat, pintanaarmut eivät hevin kuulu.